23. heinäkuuta 2014

Suomenlinnassa

Lähes koko yhdessäolomme ajan olemme miehen kanssa käyneet kesäisin Helsingissä vähintään kerran. Useimmiten näihin kesäretkiin on sisältynyt myös visiitti Suomenlinnaan, sen verran mieltyneitä olemme tuohon ainutlaatuiseen kaupunginosaan. Suunnittelimmepa joskus parikymppisinä muuttavammekin yhdeksi kesäksi Suomenlinnaan, mutta ainakaan vielä tuo ajatus ei ole jalostunut toteutusasteelle. Viime kesänä Suomenlinnan retki jäi jostain syystä tekemättä, mutta tänä kesänä jatkoimme taas perinnettä ja vietimme siellä yhden helteisen iltapäivän.


Suomenlinna on vanha merilinnoitus, jota on alettu rakentaa 1700-luvun puolivälissä. Alueella on ollut sotilastoimintaa niin Ruotsin, Venäjän kuin Suomenkin lipun alla. Suomenlinna siirtyi siviilihallintoon 1970-luvulla, mutta siellä edelleen toimiva Merisotakoulu pitää vielä sotilashistoriallisia perinteitä yllä. Suomenlinnan alue käsittää noin 200 rakennusta kahdeksalla eri saarella ja siellä asuu ympärivuotisesti noin 800 asukasta. Suomenlinna on myös yksi Unescon maailmanperintökohteista.


Suomenlinnassa riittää paljon nähtävää ja koettavaa: on historiallisia nähtävyyksiä, museoita, kahviloita, ravintoloita, taidegallerioita, käsityöläisputiikkeja ja vaikka mitä. Alueelta löytyy myös esimerkiksi kirkko, kesäteatteri, panimo ja japanilainen teehuone. Parhaiten Suomenlinnaan pääsee tutustumaan opastetulla kävelykierroksella. Tai sitten voi tehdä kuten me ja ainoastaan vaellella päämäärättömästi paikasta toiseen ihmetellen kauniita maisemia,  lintuperheitä, kallioilla hempeileviä pariskuntia ja ohitse lipuvia laivoja.


Jos et ole vielä käynyt Suomenlinnassa, niin hyppää heti seuraavan mahdollisuuden tullen Kauppatorilta laivaan ja lähde ihmeessä tutustumisretkelle. Suosittelen lämpimästi!

22. heinäkuuta 2014

Kesäkuvia

Heinäkuu tuntuu hurahtaneen pian ohi ihan huomaamatta eikä blogiakaan ole tullut päivitettyä, kun olemme olleet koko ajan menossa. Ohjelmaan on mahtunut reissuja Jyväskylään, Helsinkiin ja maalle miehen lapsuudenkotiin, Asuntomessut, kyläilyä, grillailua, kaupungilla pyörimistä, rannalla makoilua, uimista, miehen synttärit, torilounaita ja ties mitä kaikkea. Vauvakin on ehtinyt tehdä pari hammasta lisää ja hän on myös alkanut saada kiinteitä. Huvittavaa tässä on se, että miehen loma ei ole vielä edes alkanut, joten milläköhän tahdilla sitä puuhaa riittää sitten ensi viikosta eteenpäin? Kamera on kuitenkin kulkenut matkassa mukana lähes koko ajan, joten tässä muutama kesäkuva.

Selfieitä täytyy vissiin vähän reenata vielä

Kyllä kesä on vaan ihmisen parasta aikaa, vai mitä?

6. heinäkuuta 2014

Raparperihentuset

Uusimmassa Maku-lehdessä oli houkuttelevan kuuloinen herukkahentusten ohje. Koska olin saanut äidiltäni mukavan kirpsakkaa raparperihilloketta, jota halusin hyödyntää synttäritarjottavissa, muokkasin lehden reseptistä oman raparperiversion.


Hentuset eli muropohjat

150 g voita
1 d sokeria
1 keltuainen
3,5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl mantelijauhetta

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää joukkoon keltuainen edelleen vatkaten. Sekoita joukkoon vehnäjauhot ja mantelijauhe.  Laita muffinssipellin syvennyksiin paperivuoat ja painele taikina vuokiin reunoille asti. Itse sain taikinasta 16 hentusta, alkuperäisen ohjeen mukaan muropohjia olisi tullut 12 kpl. Anna taikinan jähmettyä jääkaapissa puolisen tuntia ennen paistamista.  Paista 200-asteisen uunin keskitasolla noin 10-15 minuuttia ja irrota jäähtyneet muropohjat paperivuoista.

Valkosuklaa-mascarponetäyte

2 dl vispikermaa
250 g mascarponea
130 g valkosuklaata
2 tl vaniljasokeria
(tomusokeria)

raparperihilloketta (itse tehtyä tai valmishilloa)

Vaahdota kerma ja sekoita joukkoon mascarpone. Sulata valkosuklaa mikrossa tai vesihauteessa ja lisää sulanut suklaa sekä vaniljasokeri seokseen. Maista ja lisää tarvittaessa tomusokeria, mikäli kaipaat lisämakeutta. Anna jähmettyä jääkaapissa tunnin verran.

Täytä hentuset juuri ennen tarjoilua. Laita muropohjalle ensin 1-2 tl raparperihilloketta ja pursota sitten päälle valkosuklaa-mascarponetäytettä. Voit koristella leivokset esim. tuoreilla mansikoilla.




5. heinäkuuta 2014

Brookie

Olen jo pitkään halunnut tehdä tätä trendileivonnaista eli Brookieta, jossa yhdistyy tahmean suklainen brownie-pohja ja herkullisen rapea cookie-taikina. Tälle viikolle osuneet merkkipäiväni antoivat hyvän syyn kutsua vieraita ja testata tätä (sekä muutamaa muutakin) reseptiä. Brookie on kotoisin New Yorkin Brooklynista ja jenkkityyliin taatun tuhti ja makea. Joidenkin makuun tämä voi olla jo liiankin imelä, mutta minä sanon vaan että voi luoja miten hyvääkannattaa testata! Itse käytin Unelmaa leipomassa -blogin ohjetta, johon tein tosin pari pientä muokkausta.


Brownie-taikina

150 g voita
125 g suklaata (esim. Fazerin taloussuklaa)
2,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 kananmunaa
1,5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

Sulata voi ja paloiteltu suklaa kattilassa miedolla lämmöllä. Kaada voi-suklaaseos vatkaamista kestävään kulhoon. Sekoita joukkoon sokerit sekä kananmunat yksitellen voimakkaasti sähkövatkaimella vatkaten, kunnes seos on muuttunut hieman vaaleammaksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinan joukkoon. Vuoraa n. 20 x 30 cm kokoinen uunivuoka leivinpaperilla ja kaada taikina vuokaan.

Cookie-taikina

100 g voita
1 dl fariinisokeria
0,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
2 dl vehnäjauhoja
0,5 tl ruokasoodaa
75 g suklaata

Vaahdota voi ja sokerit. Lisää muna hyvin vatkaten. Sekoita vehnäjauhot ja sooda keskenään ja lisää taikinaan. Lisää lopuksi pilkottu suklaa, voit halutessasi jättää pari palaa taikinan päälle laitettavaksi. Nostele reilun kokoisia taikinanokareita brownie-pohjan päälle ja halutessasi myös muutama suklaapala. 

Paista brookieta 175-asteisen uunin keskitasolla noin 30 minuuttia, kunnes cookie-taikina on rapea, mutta brownies-pohja edelleen hieman löysä. Varo paistamasta leivonnaista liian kypsäksi, jäähtyessään brookie jähmettyy juuri sopivan tahmeaan olomuotoon. Leikkaa jäähtynyt brookie paloiksi. Brookien voi myös tarjota esim. vaniljajäätelön kanssa, mutta oikein herkullista tämä oli sellaisenaankin. Voi miksi ne jo loppuivat...

3. heinäkuuta 2014

Puoli vuotta (eikä suotta)

Uskomatonta, meidän neiti on jo puolivuotias! Ehkä klisee, mutta pakko se on vaan todeta, että aika menee hirmu nopeasti. Puolessa vuodessa pienestä, avuttomasta nyytistä on kasvanut jämäkkä likka, joka hymyilee suloista kahden hampaan hymyään tilanteessa kuin tilanteessa ja hihkuu ilosta tutut kasvot nähdessään. Rimppakinttujen tilalle on kasvanut reisimakkarat ja hymykuopat ovat syventyneet syventymistään poskien pulskistuessa. Alkuun mukamas niin tuuhea tukka on muisto vain ja kampaus on jo pitkään ollut mallia Spede. Tuohon päähän ei rusetteja laitella vielä pitkään aikaan.


Likan lempipuuhaa tällä hetkellä on omien varpaiden näpeltäminen ja sylissä pitävän henkilön kasvojen tunnusteleminen käsillä. Kivan napakasti tuollainen puolivuotias osaa jo tarttua esim. nenästä tai huulesta kiinni. Sainpahan tänään myös sormen silmääni, auts! Selällään ei enää maltettaisi maata, jollei ihmeteltävänä ole lelua tai muuta hauskaa, vaan makuuasennosta yritetään koko ajan punnata ylös. Mahallaan maatessa yläkroppa nousee kivasti käsivarsien varaan ja napakin irtoaa välillä lattiasta. Kääntymisharjoituksia tehdään päivittäin ja nyt onnistuu niin mahalta selälle kuin selältä mahalleenkin kääntyminen. Sitä odotellessa, että tyttö lähtee rullailemaan ympäri lattioita... Yleisen älämölön ja kiljahtelujen joukkoon eksyy välillä jo satunnaisia tätätä-äänneharjoitteluja ja repertuaariin on ilmaantunut myös tekoyskätyyppinen köhähtely. Voikohan tuon ikäinen jo matkia vanhempiensa yskimistä? Pientä flunssaa on nimittäin ollut ilmoilla.


Yleisesti ottaen tyttö on melko helppo tapaus *koputtaa puuta*, sellainen perustyytyväinen, suht rauhallinen ja hyväntuulinen. Tokikaan itselläni ei ole vertailukohtaa, mutta yleisin kommentti muiden suusta on ollut, että "onpas hän tyytyväinen".  En siis oikein voi valittaa, että vauva-arki olisi erityisen raskasta. Tokihan se on sitovaa eikä omaa aikaa käytännössä juurikaan ole, mutta mielestäni meillä pärjätään keskimäärin aika kivasti. Yöllä täytyy toki heräillä muutaman tunnin välein ja sen vuoksi olen varmasti normaalia väsyneempi, mutta eipä sitä toisaalta tarvitse päivän aikana mihinkään ihme suorituksiin yltääkään. Meillä ei vielä(kään) ole mitään säännöllistä päivärytmiä ja jos aamulla molempia nukuttaa, niin sitten nukutaan vaikka yhteentoista asti. Ehkäpä juuri käsillä oleva kiinteiden aloitus tuo vähän lisää säännöllisyyttä meidän päiviin, mutta se jää nähtäväksi. Ei kai se niin väärin ole, vaikkei meillä ihan kello kaulassa kuljetakaan?


Puolessa vuodessa on myös löytynyt jonkinlainen varmuus tähän elämiseen ja olemiseen. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, ensimmäiset viikot vauvan kanssa olivat melko stressaavia enkä osannut juurikaan nauttia, kun koko ajan piti huolehtia milloin mistäkin asiasta. Alkuun mm. selvitin kovin tarkkaan, minkä ikäisenä pitäisi osata tehdä mitäkin, kuten ottaa vaikkapa katsekontaktia tai hymyillä. Eihän siitä seurannut muuta kuin pahaa mieltä, kun esimerkiksi sitä ensimmäistä hymyä sai odottaa melkein seitsemänviikkoiseksi saakka ja toiset vauvat kuulemma hymyilivät jo kolmeviikkoisena. Tiettyyn pisteeseen asti vertaistuki on hyvä asia, mutta äkkiä se voi kääntyä myös itseään vastaan, jos kovasti alkaa vertailla omaa lasta muihin. Tällä hetkellä minulla ei edes ole käsitystä, mitä puolivuotiaan kuuluisi osata tehdä, mutta kai sen sitten neuvolassa kuulee, jos jostain ollaan kovasti jäljessä.


En vielä osaa analysoida, onko äitiys jotenkin muuttanut tai kasvattanut minua ihmisenä. Sen sijaan pystyn hieman yllättäenkin toteamaan, että vanhemmuus on lähentänyt meitä miehen kanssa entisestään. Vauvavuoden sanotaan olevan melkoinen koetinkivi parisuhteelle, mutta ainakaan vielä meille ei ole pukannut mitään kriisiä päälle, vaikka tässä on samalla seitsemäs aviovuosikin menossa. Olemme mieheni kanssa melko erilaisia ihmisiä ja mielenkiinnon kohteemmekaan eivät ole kovin yhtenevät. Siinä missä toinen tykkää maata sohvalla ja katsella televisiota, lähtee toinen iltakymmeneltä uimaan jääkylmään järveen tihkusateesta huolimatta. Voitte varmaan arvata, kumpi on kumpi. Nyt onkin ollut hauska huomata, että meillä on enemmän yhteistä kuin koskaan aiemmin. Vietämme myös paljon enemmän aikaa yhdessä kuin ennen lasta, sillä molempien omat menot ovat luonnollisesti vähentyneet entisestä. Kahdenkeskisen ajan järjestämiseen voisi vielä vähän enemmän panostaa, mutta olemme me jo pari kertaa käyneet jossain ihan ilman vauvaakin.

Summa summarum: ensimmäinen puolikas vauvavuodesta on tosiaan kulunut nopeasti ja alun kipuilujen jälkeen myös yllättävän mukavasti. En tiedä, elänkö nyt elämäni parasta aikaa, mutta ainakin elän ainutlaatuista aikaa, jota tulen varmasti jälkikäteenkin lämmöllä muistelemaan. Onhan se nyt aika ihmeellistä, että me saatiin aikaiseksi tuollainen pieni kultamurunen!


Tähän loppuun on pakko laittaa Kaarina Helakisan runo, joka löytyy niin tytön ensimmäisestä lorukirjasta kuin myös kahdesta eri onnittelukortista, jotka tytön syntymän johdosta saimme. Runo kolahti heti ensimmäisellä lukukerralla enkä edelleenkään pysty lukemaan tätä ilman, että tulee itku.

Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
"No nyt se on elämässä."

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: "Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä."
Isä kysyi: "Näkyjäkös sinä näät?"
Ja minä: "No ihmeitä kyllä."

Sinä olit se ihme tietysti,
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

"Sill' on ripsissä tähden säkenet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on puolukan raakileet"
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.