Uskomatonta, meidän neiti on jo puolivuotias! Ehkä klisee, mutta pakko se on vaan todeta, että aika menee hirmu nopeasti. Puolessa vuodessa pienestä, avuttomasta nyytistä on kasvanut jämäkkä likka, joka hymyilee suloista kahden hampaan hymyään tilanteessa kuin tilanteessa ja hihkuu ilosta tutut kasvot nähdessään. Rimppakinttujen tilalle on kasvanut reisimakkarat ja hymykuopat ovat syventyneet syventymistään poskien pulskistuessa. Alkuun mukamas niin tuuhea tukka on muisto vain ja kampaus on jo pitkään ollut mallia Spede. Tuohon päähän ei rusetteja laitella vielä pitkään aikaan.
Likan lempipuuhaa tällä hetkellä on omien varpaiden näpeltäminen ja sylissä pitävän henkilön kasvojen tunnusteleminen käsillä. Kivan napakasti tuollainen puolivuotias osaa jo tarttua esim. nenästä tai huulesta kiinni. Sainpahan tänään myös sormen silmääni, auts! Selällään ei enää maltettaisi maata, jollei ihmeteltävänä ole lelua tai muuta hauskaa, vaan makuuasennosta yritetään koko ajan punnata ylös. Mahallaan maatessa yläkroppa nousee kivasti käsivarsien varaan ja napakin irtoaa välillä lattiasta. Kääntymisharjoituksia tehdään päivittäin ja nyt onnistuu niin mahalta selälle kuin selältä mahalleenkin kääntyminen. Sitä odotellessa, että tyttö lähtee rullailemaan ympäri lattioita... Yleisen älämölön ja kiljahtelujen joukkoon eksyy välillä jo satunnaisia
tätätä-äänneharjoitteluja ja repertuaariin on ilmaantunut myös tekoyskätyyppinen köhähtely. Voikohan tuon ikäinen jo matkia vanhempiensa yskimistä? Pientä flunssaa on nimittäin ollut ilmoilla.
Yleisesti ottaen tyttö on melko helppo tapaus *
koputtaa puuta*, sellainen perustyytyväinen, suht rauhallinen ja hyväntuulinen. Tokikaan itselläni ei ole vertailukohtaa, mutta yleisin kommentti muiden suusta on ollut, että "onpas hän tyytyväinen"
. En siis oikein voi valittaa, että vauva-arki olisi erityisen raskasta. Tokihan se on sitovaa eikä omaa aikaa käytännössä juurikaan ole, mutta mielestäni meillä pärjätään keskimäärin aika kivasti. Yöllä täytyy toki heräillä muutaman tunnin välein ja sen vuoksi olen varmasti normaalia väsyneempi, mutta eipä sitä toisaalta tarvitse päivän aikana mihinkään ihme suorituksiin yltääkään. Meillä ei vielä(kään) ole mitään säännöllistä päivärytmiä ja jos aamulla molempia nukuttaa, niin sitten nukutaan vaikka yhteentoista asti. Ehkäpä juuri käsillä oleva kiinteiden aloitus tuo vähän lisää säännöllisyyttä meidän päiviin, mutta se jää nähtäväksi. Ei kai se niin väärin ole, vaikkei meillä ihan kello kaulassa kuljetakaan?
Puolessa vuodessa on myös löytynyt jonkinlainen varmuus tähän elämiseen ja olemiseen. Kuten jo aiemmin
kirjoittelin, ensimmäiset viikot vauvan kanssa olivat melko stressaavia enkä osannut juurikaan nauttia, kun koko ajan piti huolehtia milloin mistäkin asiasta. Alkuun mm. selvitin kovin tarkkaan, minkä ikäisenä pitäisi osata tehdä mitäkin, kuten ottaa vaikkapa katsekontaktia tai hymyillä. Eihän siitä seurannut muuta kuin pahaa mieltä, kun esimerkiksi sitä ensimmäistä hymyä sai odottaa melkein seitsemänviikkoiseksi saakka ja toiset vauvat kuulemma hymyilivät jo kolmeviikkoisena. Tiettyyn pisteeseen asti vertaistuki on hyvä asia, mutta äkkiä se voi kääntyä myös itseään vastaan, jos kovasti alkaa vertailla omaa lasta muihin. Tällä hetkellä minulla ei edes ole käsitystä, mitä puolivuotiaan kuuluisi osata tehdä, mutta kai sen sitten neuvolassa kuulee, jos jostain ollaan kovasti jäljessä.
En vielä osaa analysoida, onko äitiys jotenkin muuttanut tai kasvattanut minua ihmisenä. Sen sijaan pystyn hieman yllättäenkin toteamaan, että vanhemmuus on lähentänyt meitä miehen kanssa entisestään. Vauvavuoden sanotaan olevan melkoinen koetinkivi parisuhteelle, mutta ainakaan vielä meille ei ole pukannut mitään kriisiä päälle, vaikka tässä on samalla seitsemäs aviovuosikin menossa. Olemme mieheni kanssa melko erilaisia ihmisiä ja mielenkiinnon kohteemmekaan eivät ole kovin yhtenevät. Siinä missä toinen tykkää maata sohvalla ja katsella televisiota, lähtee toinen iltakymmeneltä uimaan jääkylmään järveen tihkusateesta huolimatta. Voitte varmaan arvata, kumpi on kumpi. Nyt onkin ollut hauska huomata, että meillä on enemmän yhteistä kuin koskaan aiemmin. Vietämme myös paljon enemmän aikaa yhdessä kuin ennen lasta, sillä molempien omat menot ovat luonnollisesti vähentyneet entisestä. Kahdenkeskisen ajan järjestämiseen voisi vielä vähän enemmän panostaa, mutta olemme me jo pari kertaa käyneet jossain ihan ilman vauvaakin.
Summa summarum: ensimmäinen puolikas vauvavuodesta on tosiaan kulunut nopeasti ja alun kipuilujen jälkeen myös yllättävän mukavasti. En tiedä, elänkö nyt elämäni parasta aikaa, mutta ainakin elän ainutlaatuista aikaa, jota tulen varmasti jälkikäteenkin lämmöllä muistelemaan. Onhan se nyt aika ihmeellistä, että me saatiin aikaiseksi tuollainen pieni kultamurunen!
Tähän loppuun on pakko laittaa Kaarina Helakisan runo, joka löytyy niin tytön ensimmäisestä lorukirjasta kuin myös kahdesta eri onnittelukortista, jotka tytön syntymän johdosta saimme. Runo kolahti heti ensimmäisellä lukukerralla enkä edelleenkään pysty lukemaan tätä ilman, että tulee itku.
Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
"No nyt se on elämässä."
Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: "Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,
ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä."
Isä kysyi: "Näkyjäkös sinä näät?"
Ja minä: "No ihmeitä kyllä."
Sinä olit se ihme tietysti,
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.
"Sill' on ripsissä tähden säkenet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on puolukan raakileet"
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.
Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.
