Omaa aikaa

On äitejä, jotka eivät malta olla pienokaisistaan erossa paljon tuntia kauempaa vauvavuoden aikana. Ja sitten on niitä äitejä, joiden mielestä on ihan kivaa ja tarpeellistakin saada välillä sitä kuuluisaa omaa aikaa ja olla muutakin kuin pelkästään äiti 24/7. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen kategoriaan. Ensimmäinen kerta erossa vauvasta oli puolen tunnin kävelylenkki vauvan ollessa alle pariviikkoinen. Silloin oli vielä liian kylmä viedä vauvaa ulos, mutta mies passitti minut pihalle neljän seinän sisältä haukkaamaan vähän happea. Tuntui erittäin oudolta ja jännittävältäkin olla  ilman vauvaa jossain. Kävelylenkki jäikin hyvin lyhyeksi, kun en uskaltanut lähteä paljon kotikatua kauemmaksi. Puhelintakin tuli vilkuiltua ties kuinka monta kertaa kävelyn aikana, "jos siellä vaikka on joku hätä".

Tuosta hetkestä ollaan tultu jo pitkälle ja nykyään jätän tytön luottavaisin mielin isänsä kanssa kotiin, kun itselläni on jotain menoa. Ensimmäisen kerran olin pitempään pois kotoa tytön ollessa kuusiviikkoinen. Kävin ensin päivällä kampaajalla, tulin välissä kotiin imettämään ja lähdin sitten vielä illalla teatteriin, jonne työkaverini minut veivät. Kaikki oli mennyt kotona hienosti, tyttö syönyt hanakasti pullosta vaivalla pumppaamani maidot ja kaikilla oli hyvä mieli. Näin ollen olen uskaltautunut lähtemään kotoa ilman lasta säännöllisen epäsäännöllisesti milloin ruokakauppaan, milloin elokuviin, milloin kavereiden kanssa syömään. Viihteelläkin olen käynyt, mutta sen suhteen omat fiilikseni ovat vielä hieman ristiriitaiset. Toisaalta on ollut kiva käydä kunnolla tuulettumassa, toisaalta taas olen tuntenut selittämätöntä syyllisyyttä ja miettinyt, onko tämä nyt ihan tarpeellista. Varsinkin baarissa on ollut sellainen olo, että tämä homma taitaa olla kyllä osaltani jo nähty. Saa nähdä muuttuuko mieli vielä tämän suhteen tytön kasvaessa ja imetyksen loputtua.

Miehellä on koko ajan ollut töiden lisäksi omat harrastuksensa. Hän käy säännöllisesti kolmena iltana viikossa juoksemassa milloin minkäkin pallon perässä ja lisäksi on tietysti kaikki viikonloppuriennot, joita tuntuu ilmaantuvan hyvää tahtia. Jo paljon ennen lapsen tuloa keskusteltiin (lue: minä papatin), kuinka lapsiperheessä miehen on sitten syytä vähentää menoja ja olla enemmän kotona. Tiesin jo etukäteen, että olen sitä tyyppiä, joka alkaa marttyyrina naputtaa toisen menoista, jos ei itse pääse myös välillä jonnekin. Keväällä en vielä kaivannut itselleni mitään säännöllistä omaa menoa, mutta nyt syksyn tullen oli sellainen olo, että voisin minäkin laittaa kalenteriin jonkun selkeän ajankohdan, jolloin olen omissa harrastuksissani. Selailin työväen- ja kansalaisopistojen tarjontaa ja arvoin eri kurssivaihtoehtojen välillä. Päädyin lopulta palaamaan lapsuudenharrastukseni pariin ja ilmoittauduin kirjoituskurssille. Kävin siis aikoinaan monta vuotta Viita-akatemian lasten ja nuorten sanataidekoulua, mutta lukioiässä harrastus jäi ja sen jälkeen kirjoittaminen oli pitkään tauolla opiskeluihin ja työhön liittyviä kirjoituksia lukuun ottamatta.

Ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen olen hyvin innoissani kurssista. Meitä on kymmenhenkinen porukka, jotka olemme hyvin eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa. Kurssin teemana on voimaannuttava kirjoittaminen, eli siellä kirjoitetaan pääosin omasta elämästä. Niinpä onkin hyvin mielenkiintoista kuulla, millaisia tekstejä tässä kirjavassa porukassa syntyy. Viikoittaisten tapaamisten lisäksi meille tulee aina kotitehtävä, joten aikaa kirjoittamiselle pitäisi löytyä myös kotosalla. Toivon kovasti, että tämä onnistuu ja ehkä jopa innostaisi minua päivittämään blogiakin aktiivisemmin. Saa nähdä, syntyykö kurssin tuotoksena jotain sellaista, jota tohtisi julkaista täälläkin.

Mies kannusti minua kovasti aloittamaan myös jonkin toisen harrastuksen. Mikä tahansa liikuntajuttu olisi ollut se järkevä vaihtoehto, mutta järkevyyden sijaan mietin, mikä olisi minulle oikeasti mieluisaa, eikä jotain sellaista pakkopullaa, josta pyrkisin kerta toisensa jälkeen luistamaan milloin milläkin verukkeella. Yksi niistä asioista, joista eniten nautin, on elokuvissa käyminen. Koska kotoa sattui vieläpä löytymään vino pino vuodenvaihteessa vanhaksi meneviä kulttuuriseteleitä, päätin että käyn nyt syksyn aikana kerran viikossa elokuvissa. Tällä viikolla tuohon tavoitteeseen ei tosin päästy ja ensi viikkokin näyttää olevan aika buukattu iltojen osalta, mutta en ota tuosta mitään paineita. Menen sitten jollain toisella viikolla vaikka kaksi kertaa, jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä pyörivistä elokuvista kiinnostavat ainakin kotimaiset Mielensäpahoittaja ja Aikuisten poika sekä ulkomaisista Lasse Hällströmin Herkullinen elämä. Haluaako joku lähteä mukaan leffaan?