17. lokakuuta 2014

Kotiäitiydestä ja suorittamisesta



Tällä viikolla vanhempainvapaa vaihtui hoitovapaaksi ja voin kai tituleerata itseäni nyt entistä virallisemmin kotiäidiksi. Olen ollut pois työelämästä jo 10,5 kuukautta, mikä kuulostaa pitkältä ajalta, mutta oikeasti se on mennyt ihan hujauksessa. Itselleni töihinpaluu lapsen ollessa alle vuoden ikäinen ei ollut vaihtoehto, onneksi siihen ei ollut taloudellista pakkoa. Jotenkin tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä ajatukselta laittaa tyttöä näin pienenä päivähoitoon eikä minulla ole muutenkaan ollut mikään kova kiire töihin. Eiköhän niitä hommia ehdi painaa vielä ihan kyllästymiseen asti.

Jo ennen äitiyslomalle jäämistä monet kyselivät, kauanko aion olla töistä pois. Kysymykseen oli todella hankala vastata, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka hyvin viihdyn kotona lapsen kanssa vai ikävöinkö kenties töihin jo muutaman kuukauden jälkeen. Alkuvuosi meni opetellessa vauva-arkea ja kesä taas lomaillessa, joten vasta tämä syksy on alkanut näyttää niitä todellisia puolia kotiäitiydestä. Lapsella on selkeämmät päivärytmit, olemme aloittaneet pari harrastusta ja eloon on muutenkin tullut enemmän rutiinia. Koska tyttömme on edelleen kohtalaisen helppo tapaus, voisi sanoa, että elämä soljuu aika mukavasti eteenpäin tällä hetkellä. Toisaalta välillä mieleen hiipii ajatus, että tätäkö tämä nyt sitten on: ruuanlaittoa, syöttämistä, sotkujen siivoamista, vaipan vaihtoa, tiskien laittoa, pyykkäystä, päiväunia, hetki omaa aikaa ja sama rumba alusta... Vaikka en edes vaadi kovasti itseltäni (nytkin vaihdoin perjantaisiivouksen bloggaamiseen ja suklaakeksien syömiseen peiton alla), tuntuu arki olevan täynnä velvoitteita, joita ei pääse loputtomasti pakoon. Lisäksi se, että tyttö on konttaamisen ja seisomaan nousun oppimisen myötä huomattavasti enemmän huomiota vaativa, vaikuttaa myös päivien kulkuun. Vaikka toisaalta onkin ihan mahtavaa seurata, kuinka lapsi kehittyy ja saa uusia taitoja, on niiden myötä myös luovuttava tietystä mukavuudesta.

Monet työelämässä olevat ajattelevat kotiäitiyden (tai -isyyden) olevan varmasti leppoisinta mitä on. Lomaa töistä ja tavoitteista, vapaus tehdä päivät mitä huvittaa, helppoa kuin mikä! Tottahan se tavallaan onkin. Meillä on mahdollisuus nukkua aamuisin niin pitkään kuin huvittaa, mahdollisuus tavata muita samassa tilanteessa olevia äitejä ja vauvoja, mahdollisuus lounastaa missä ravintolassa huvittaa, mahdollisuus pyöriä kaupungilla keskellä päivää, mahdollisuus hengailla vaikka koko päivä yöpuvussa, jos siltä tuntuu. Kaikesta tästä huolimatta päivät lapsen kanssa tuntuvat välillä pitkiltä ja huomaan odottavani miestä kotiin, jotta saisin hetken olla omassa rauhassani. En koe kotiäitiyttä varsinaisesti raskaaksi tämän yhden (helpon) lapsen kanssa, mutta silti olen välillä väsynyt ja tympääntynytkin. Tiedän, varsinaisia ensimmäisen maailman ongelmia... 



Olen aiemmin pitänyt itseäni ihan kohtalaisen fiksuna tyyppinä. Nyt tuntuu, ettei mikään vaativampaa ajattelua edellyttävä toimenpide onnistu. Lehteä lukiessa ajatus katkeaa tuon tuosta, keskittymiskykyni on kaksivuotiaan tasolla, unohtelen asioita ja takeltelen sanoissani. Toisaalta tiedän, että katkonaiset yöunet ja ehkä osittain hormonitkin tekevät aivotoiminnasta tahmeaa. Toisaalta epäilen välillä ihan oikeasti tyhmenneeni eikä minusta pian ole muuhun kuin pohtimaan, laittaisinko tytölle tänään pinkin vai violetin sävyisen asun. Kotona ollessa kuviot myös muuttuvat aika pieniksi ja mitättömät asiat saavat kohtuuttomia mittasuhteita. Käytän hirveästi aikaa valintojen tekemiseen, vaikka kyse olisikin vain jostain sivujuonteesta. Suunnittelen lapsen yksivuotissyntymäpäiviä monta kuukautta etukäteen. Harmittelen päiväkausia sitä, etten saa ruokatahraa pois kalliista lastenvaatteesta. Koen suunnatonta epäonnistumista, kun juustokakun kiille ei hyydykään. Jossitteluun, vatvomiseen ja vatulointiin on nyt vain ihan liikaa aikaa. Jälleen kerran, FWP.

Havahduin hetki sitten siihen, että kotona ollessa en saa juurikaan onnistumisen tunteita. En koe olevani mikään hillitön suorittajatyyppi, enemmänkin sitä laiskanpulskeaa mennään sieltä mistä aita on matalin -lajia. Siitä huolimatta kaipaan työelämästä jonkinlaista tavoitteellisuutta ja valmiiksi saamisen tunnetta. Sitä, kun on saanut jonkun projektin onnistuneesti päätökseen ja voi olla itseensä tyytyväinen. Lapsen kanssa oleminen kun ei ole mikään suoritus, jossa voisi asettaa tavoitteita ja josta voitaisiin palkita. Kotona ollessa mistään ei myöskään oikein saa kiitosta, mitä tunnun kuitenkin välillä kaipaavan. Kaipaan sitä, että tuntisin olevani hyvä jossakin.

Kaikesta tästä huolimatta haluan olla tällä hetkellä kotona lapseni kanssa. Kliseistä mutta totta, hän on vain kerran pieni eikä tätä aikaa saa myöhemmin takaisin. Älyllistä haastetta, tavoitteita ja suorittamista on varmasti luvassa vielä tulevaisuudessa ihan riittävästi - sitten kun sen aika on.

6 kommenttia:

  1. Hauskaa miten äidit käyvät jotenkin nämä samat vaiheet läpi. Muistan kun olin ihan hepulissa kun lapsi alkoi seistä ja kaatuili holtittomasti joka puolelle ja ryntäilin pää märkänä koko päivän ja tuskailin, etten ehdi tekemään mitään muuta. Sitten se alkoi kävellä ja putoili jokaiselta kynnykseltä ja itki jatkuvasti. Meni pari yötä (siltä se välillä tuntuu) ja lapsi oppi korkeuserot, portaat, kävelyn, sohvalta alastulon, laittamaan itse telkkarin päälle ja katsomaan aamulla Pikku Kakkosta. Juuri aamulla mietin, miten hauskaa oli käydä yhdessä suihkussa, syödä samoja ruokia ja saada vastaus siihen, kun kysyi mitä lapsi haluaa pöydältä sen sijaan että huutaisi jotain epämääräistä. Joka viikko tuntuu olevan erilainen, mutta kyllä se eka vuosi muutoksineen oli rankin (nyt kun olen tuudittaunut siihen miten ihanaa elämä on, pukkaa kohta uhmaikä... :D).

    Tuosta "töissä olevat ajattelee että meillä on leppoista" kommentista olen aika eri mieltä, joka ikinen sanoo että töissä on helpompaa. Itse asiassa eilen joku nainen sadatteli Prismassa syyslomaa, että koko ajan pitää laittaa välipalaa ja ruokaa ja olla menossa pihalle jne., hän haluaa jo takaisin töihin.

    Itse kaipaisin myös 1,5 vuoden jälkeen onnistumisen tunteita ja kun aloin puuhata kaikkea omaa, huomasin, että ykskaks juttuja meinaakin olla liikaa, haluan olla enemmän lapsen kanssa! :D Ja kyllä se, kun joku sanoo "onpas lapsella hyvät tavat" tai ihmettelee, että joko noin pieni sanoo kiitos, on antanut onnistumisen tunnetta siitä, että olen tehnyt jotain oikein. Puhumattakaan siitä, että lapsi halaa, pussaa tai sanoo ilahtuneena äiti. Se on kyllä jotain niin korvaamatonta.

    Tästä tulee maratonkommentti, sori. Sen vielä sanon, että se on ihan hyvä, jos ei ole hillitön suorittajatyyppi. Kyllä tämä että vaatii täydellisyyttä itseltään kaikessa pukeutumisesta kotiin tai urheiluun tai harrastuksiin tai tai tai vie välillä niin voimat ja unet. Yritän hidasta ja hellittää, mutta se kestää aina päivän. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuli vähän maratonpostauskin, joten maratonkommentti sopii hyvin jatkoksi. :) Jokaisessa kehitysvaiheessa on varmasti puolensa, mutta itse koen että se aika, kun lapsi ei ollut ihan vastasyntynyt, mutta ei myöskään vielä juurikaan liikkunut ja oli täysimetyksellä, oli helpointa. Tai sitten aika on vaan jo ehtinyt näin nopeasti kullata muistot, heh. Sen taidon kun vielä oppisi, että osaisi aina kussakin hetkessä keskittyä siihen, mikä on hyvää eikä haikailla mennyttä tai tulevaa.

      Pelkästään töissä oleminen saattaakin olla jossain määrin helpompaa kuin kotoilu, mutta entäs se niiden yhdistelmä sitten... Ajattelin jo ennen lapsen saantia, että työn ja perheen yhdistäminen on varmasti ihan mielettömän raskasta ja haastavaa, kun yhden työpäivän päälle pitää tehdä vielä toinen kotona. Mutta eihän sitä oikeasti tiedä, ennen kuin pääsee itse kokeilemaan. Ehkä ne eri roolit sitten tukevatkin lopulta toisiaan, mene ja tiedä. Ainakin meillä miehellä tuntuu riittävän kiitettävästi virtaa ja intoa lapsen kanssa puuhasteluun työpäivän jälkeen, joten ehkä se tekee ihan hyvää että on sitä kodin ulkopuolistakin elämää.

      Isomman lapsen kanssa niitä onnistumisen tunteita tulee varmasti helpommin, koska tähän asti tulleet taidot (kääntymiset, konttaamiset jne.) eivät ole millään lailla olleet mun tekemisistä kiinni. Juuri nuo käytöstavat, ryhmässä toimiminen ym. ovatkin sitten enemmän kasvatuksesta kiinni. Vaikka voihan sitäkin kai pitää jonkinlaisena saavutuksena, että lapsi on hengissä jokaisen päivän jälkeen. ;)

      Poista
  2. Ajattelin ihan samaa, että jännä, miten monella äidillä tuntuu nuo tietyt vaiheet tulevan ihan samalla tavalla kuin itsellä. Tunnistan tuon "päivät käyvät pitkiksi"-fiiliksen ja kyllä ne välillä tosiaan olivat pitkiä! Itse kaipasin takaisin töihin paljolti juuri siksi, että saisi osan päivästä olla "rauhassa". Meillähän lapsi menikin kokopäivähoitoon juurikin tuossa 10,5 kk:n iässä, ja olen kyllä edelleen sitä mieltä, että meidän perheessä se oli ihan oikea ratkaisu kaikkien kannalta.

    Tunnistan myös tuon "tyhmentymisen" tunteen. Jossain vaiheessa olin ihan aidosti huolissani siitä, mitä mun aivosoluille oikeen on tapahtunu ja onko se pysyvää... No, töihin paluun jälkeen tilanne kyllä palautui ennalleen ja tuo tunne katosi, eli ilmeisesti on väliaikainen, univajeeseen liittyvä ilmiö... Niin, ja meillä muuten myös isi ehti kokea tuon saman tunteen yhteensä noin 6 vkon isäkuukautensa aikana.

    Pakko sanoa noista vaiheista vielä, itse ajattelin jotenkin niin, että kun nyt tästä vauvavuodesta jotenkin selvitään, niin siitä se sitten helpottaa jatkuvasti. No, välissä ehti epätoivo iskeä, kun alkoi sairastelut, uhmaikä, vetkuttelu, vänkääminen ja ja ja... että apua, kun yksi vaihe loppuu niin seuraava alkaa ja jokainen on yhtä raskasta! Mutta nyt, kun tyyppi on 3,5v täytyy sanoa, että nyt on sentään jo helpottanut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, niitä huono äiti-fiiliksiä saa kyllä halutessaan lietsottua sillä kun miettii, että ihan oikeastiko mä tässä vaan odotan sitä, että saan laittaa lapsen päiväunille tai lasken tunteja, että mies tulee kotiin. Eikö mun vaan pitäisi nauttia tästä lapsen kanssa olosta? Mutta onneksi kaikki päivät eivät ole sellaisia ja muillakin tuntuu olevan samansuuntaisia ajatuksia. Monessa muussa maassahan lapset laitetaan hoitoon jo paljon aikaisemmin, joten ei tuo alta yksivuotias edes ole mitenkään pieni, mutta itsestä se tuntuu vielä liian aikaiselta. Tai voihan olla, että lapsi olisikin jo valmis hoitoon, mutta äiti ei ole valmis sinne töihin... ;)

      Hyvä kuulla, että tuo tyhmentyminen on todennäköisesti vain väliaikaista. Taitaa olla sama ilmiö kuin se, että jos on vain vähän tehtävää, ei tunnu saavan sitä vähääkään aikaiseksi. Kun päivissä on vain vähän älyllistä haastetta, tylstyvät hoksottimet väkisinkin. Tuon univajeen osalta helpotusta täytyy varmaan odotella vielä joku tovi, meillä herätään vielä monta kertaa yössä kiitos tissille nukahtamaan opetetun lapsen.

      Eikös sitä niin sanota, että lasten kanssa elämä on vain yhtä Vaihetta toisensa perään, aina on joku Vaihe meneillään. Toiset vaiheet ovat sitten vaan vähän haastavampia kuin toiset. :D

      Poista
  3. Tuttua tuttua, hyvin kuvailit minunkin tuntemuksiani! Vaikka kotiäitiys onkin ehkä (ainakin näennäisesti) helpohkoa, siinä eniten painaa juuri se henkinen puoli: ei okeastaan saa sellaista selkeää päätöstä (tai palkintoa) työlle kun eihän se työ koskaan lopu ja (ainakin minua) joskus vaivaa myös kotiäitiyden yksinäisyys.

    Minulla ei ole kokemusta työssä käymisestä kun toinen on kotona, joten siihen en voi verrata, mutta uskon (tai omalta osaltani tiedän) että on helpompaa olla kotona päivät lasten ja kotihommien parissa kuin työssä ja aloittaa ne samat kotihommat illalla työpäivän jälkeen. Olin esikoisen kanssa 1v8kk kotona, sitten kokeilin työelämää yhden lukukauden verran kunnes jäin taas kotiin ja nyt kahden lapsen äitinä jännitän ihan hirmuisesti sitä tulevaa päiväkotirumbaa, nyt kun isommalla alkaa olla vielä kaiken päälle harrastuksiakin iltaisin. Omaan kokemukseeni toki vaikuttaa se, että mies reissaa työn puolesta aika paljon ja joudu(i)n pyörittämään koko systeemiä aina ajoittain yksin. Ja toinen iltaväsymykseen vaikuttava tekijä on se, että myös palkkatyöni on lasten parissa :D Mutta kyllä mulle on moni keski-ikäinen tai vanhempi nainen sanonut, että nauti näistä kotiäitivuosista, toki myös lasten itsensä vuoksi, mutta myös kiireettömyyden. Ovat useammalla kuulemma olleet elämän parhaita vuosia! Onhan aika saattanut kullata muistoja, mutta varmaan niissä sanoissa joku totuus piilee. En siis missään tapauksessa pidä kotiäitiyttä helppona hommana, mutta uskon silti, että on tää aikuiselämässä aika ainutlaatuisen rentoa aikaa kuitenkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, työt eivät kyllä tosiaan koskaan lopu, vaan jatkuvat samalla syklillä melko samanlaisena päivästä toiseen! :) Itselleni se tietynlainen asioiden loppuunsaattaminen on tärkeää ja motivoivaa, minkä vuoksi onkin välillä aika turhauttavaa pyyhkiä pöytää ja lattiaa ruokailun jälkeen, kun tietää että ne pitää ihan pian pyyhkiä taas uudestaan. Vaikka työyhteisöä kaipaankin hieman, yksinäisyyttä en ole ehtinyt tuntea, sillä tällä hetkellä lähipiirissä on niin monta samassa tilanteessa olevaa äitiä (myös niitä työkavereita). Seuraa siis saa kyllä lähes aina halutessaan, mikä on hieno juttu!

      Teillä kyllä tosiaan tuo tuohon arkeen oman ison haasteensa miehen matkatyö. Itse olisin varmasti paljon väsyneempi ja kettuuntuneempikin, jos mies ei useimmiten tulisi töistä kotiin ihmisten aikoihin. Eikä meillä tosiaan ole kuin tuo yksi lapsi, joten veikkaanpa että ne rankimmat lapsiperhevuodet ovat meillä vielä edessä päin!

      Poista