Suklaahippukeksit (Chocolate Chip Cookies)

Olen jo pitkään fiilistellyt sitä, että pääsisimme tytön kanssa yhdessä leipomaan. Toistaiseksi olen pitänyt häntä liian pienenä puuhaan, mutta tässä yksi ilta ajattelin, että voisihan sitä vaikka kokeillakin, kun neidillä alkaa olla ikää jo kohta kokonaiset kaksi vuotta. Minulla on aina mielessä pitkä lista leivonnaisia, joita haluaisin testata ja usein myös kaapissa ainekset valmiina moneen eri herkkuun. Amerikkalaistyyliset suklaakeksit olivat roikkuneet suunnittelulistallani jo pitkään ja kun leivontakaapin hyllyllä vielä odotti pari pussillista Pirkan maitosuklaahippuja, oli helppo tarttua tuumasta toiseen. Työkaverini on kehunut, että häneltä löytyy maailman paras suklaakeksien ohje, mutta koska sitä ei siihen hätään ollut saatavissa, päädyin erinäisten googlettelujen kautta käyttämään Kotilieden Chocolate Chip Cookies -reseptiä pohjana ja tein siitä pienin muokkauksin omani. Lapsen rooli näiden leipomisessa jäi lopulta hyvin minimaaliseksi, sillä taikinantekovaiheessa häntä ei erityisemmin kiinnostanut koko asia ja leivontavaiheessa hän keskittyi lähinnä taikinan syömiseen. Mutta hei, hyvää tuli ja sehän on pääasia!

Suklaahippukeksit eli Chocolate Chip Cookies

(n. 25 kpl)

150 g voita

1,5 dl fariinisokeria

1 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria (tai n. 1 tl vaniljajauhetta)

1 kananmuna

3,5 dl vehnäjauhoja

1/2 tl leivinjauhetta

1/2 tl soodaa

1/2 tl suolaa

n. 250 g suklaata

Vaahdota pehmeä voi ja sokerit. Vatkaa joukkoon kananmuna. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää joukkoon parissa erässä. Lisää lopuksi suklaapalat ja sekoita taikina tasaiseksi. Muotoile taikinasta pötkö ja kääri se tuorekelmuun. Anna taikinan jähmettyä kylmässä ainakin puoli tuntia.

Leikkaa taikinapötkö 25 palaan ja pyörittele palaset palloiksi. Nosta pallot leivinpaperin päälle uuninpellille ja paina kevyesti litteämmäksi. Keksit leviävät uunissa, joten taikinapallojen ympärille kannattaa jättää reilusti tilaa. Paista keksejä 200-asteisessa uunissa noin kymmenen minuuttia. Varo ylipaistamasta keksejä, tarkoitus on että keksit saavat jäädä sisältä sitkeän meheviksi.

Itse laitoin taikinaan 175 g maitosuklaahippuja ja vajaan puolikkaan levyn taloussuklaata rouhittuna. Sekaan olisivat sopineet hyvin myös rouhitut pähkinät. Suolaa oli taikinassa makuuni ehkä hippusen liikaa, 1/4 tl voisi olla ihan riittävä määrä. Ja loppuun vielä loistava vinkki, jonka opin itse hiljattain jostain blogista, en vain yhtään muista mistä. Kananmunaa rikkoessa kuori kannattaa kopauttaa taikinakulhon reunan sijaan tasaiselle alustalle. Kun kananmunan kuoren särkee esim. pöydän pintaan, ei kuoresta irtoa palasia samalla tavalla kuin silloin, kun kananmunan kuoren hajottaa terävään reunaan. Nimimerkillä: "Ei enää kuorenpalasia taikinassa."

Sukupuolisensitiivisyydestä ja someraivosta

En ole aiemmin blogissa ottanut kantaa mihinkään yhteiskunnallisiin aiheisiin, vaan pitänyt jutut turvallisesti oman navan ympärillä pyörivinä. Nyt en kuitenkaan malta olla tarttumatta viime päivinä iltapäivälehtiä myöten puhuttaneeseen aiheeseen, joka on ensin hämmentänyt ja sitten vihastuttanut minua. Kyllä, minäkin haluan sekoittaa lusikkani Anttilan lelumainossoppaan.

Sattumalta juuri viime viikolla puhuimme työpaikan kahvitunnilla siitä, kuinka näennäisesti vähäpätöisillä asioilla voi olla lopulta suurikin merkitys sille, miksei sukupuolten välinen tasa-arvo edelleenkään toteudu Suomessa sillä tavalla, jolla sen soisin. Keskustelu lähti liikkeelle tehtävänimikkeiden sukupuolittuneista päätteistä (esimies, virkamies ym.) ja samassa yhteydessä käytin myös esimerkkinä kauppojen tapaa erotella tyttöjen ja poikien lelut toisistaan sukupuolistereotypioita ylläpitävänä käytäntönä. Samaan aiheeseen tarttui hieman kärkevämmin sanakääntein Nuorgamin Emmi, joka blogissaan kritisoi Anttilan tapaa mainostaa verkkosivuillaan leluja naurettavaksi ja ummehtuneen vanhanaikaiseksi. Tytöille mainostetaan nukkeja, prinsessa-asuja ja leikkikeittöitä, pojille autoja, legoja ja toiminnallisia leluja. Mainostekstissä kerrotaan, kuinka tyttöjen ja poikien leikit erottaa jo varhain ja kuinka tytöt suuntautuvat hoivaamisleikkeihin jo taaperoiässä. Näinkö tosiaan on?

Vaikka tyttöjen ja poikien välillä onkin biologisia eroja, jotka jossain määrin heijastuvat myös käyttäytymiseen, syntyvät suurimmat erot sukupuolten välillä ymmärtääkseni kasvatuksen tuloksena. Tuskinpa kenelläkään pikkutytöllä on syntyessään luontaista taipumusta vaaleanpunaiseen väriin tai pikkupojalla kaivinkoneisiin, vaan mielenkiinnon kohteisiin vaikuttaa suuresti se, millaisia virikkeitä lapsi saa ympäristöstään ja millaisella palautteella tietynlaista käyttäytymistä vahvistetaan tai toisaalta heikennetään. En usko sukupuolen olevan puhtaasti sosiaalinen konstruktio, mutta ympäröivä kulttuuri ja sen odotukset vaikuttavat kuitenkin vahvasti sukupuolirooleihin kasvamiseen. Vaikka joku voisi ajatella, ettei leluilla tai niiden mainonnalla ole mitään merkitystä tasa-arvon toteutumisen kannalta, niin tosiasia on se, että ohjaamalla tyttöjä ja poikia vahvasti eri tyyppisten leikkien pariin vahvistamme niitä sukupuolistereotypioita, jotka osaltaan jarruttavat tasa-arvon toteutumista. Siksi onkin ihan terveellistä välillä miettiä, millaisia käyttäytymismalleja saatamme jopa tiedostamattamme tarjota lapsille.

Itse haluan kasvattaa lapsemme mahdollisimman sukupuolisensitiivisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin lapsen sukupuolen tai estäisin häntä olemasta tyttö, vaan sitä, että hän saa toteuttaa itseään sillä tavalla, joka hänestä itsestä tuntuu luontevimmalta. Jos hän haluaa leikkiä nukeilla, hän saa leikkiä nukeilla. Jos taas autot kiinnostavat, niin sitten hän ajelkoon autoilla. En näe mitään syytä sille, että hänen tulisi leikkiä tai käyttäytyä jollakin tietyllä tavalla vain siksi, että hän on tyttö. Ainakaan meidän kaksivuotiaan leikeissä sukupuoli ei näy vielä millään tavalla, vaan häntä kiinnostavat palikat, palapelit, keinuminen ja kirjat. Lelulaatikosta löytyy niin nukke kuin autokin, mutta kumpikaan niistä ei ole erityisen ahkerassa käytössä. Myöskään esimerkiksi pukeutumisen suhteen hänellä ei ole vielä mitään preferenssejä, vaan päälle voi pukea melkeinpä mitä vain. Eilisellä Prisma-reissulla hän omatoimisesti sovitteli innoissaan sinistä autopipoa ja kirkkaanpunaista lippistä, molemmat kaiketi poikien asusteiksi luokiteltuja. Vaikka yksittäisen lapsen käyttäytyminen ei tietenkään todista mitään sukupuolierojen olemassaolosta tai -olemattomuudesta, uskoisin ettei tyttäremme ole ihan ainoa laatuaan. Maailma on varmasti pullollaan tyttöjä, joita kiinnostaa tekniikka, pallopelit ja joiden lempiväri on sininen, sekä vastaavasti poikia, jotka pitävät kotileikeistä, hoitavat nukkeja ja haluavat varpaisiinsa kynsilakkaa. Kuuluisiko näiden lasten tuntea itsensä jotenkin vääränlaisiksi tai epänormaaleiksi? Mielestäni ei, mutta monen muun mielestä ilmeisesti kyllä.

Emmin blogipostaus sai aikaan sellaisen someraivon, että heikompaa hirvittää. Anttilaan mainokseen puuttuminen johti siihen, että Emmi joutui paskamyrskyn silmään, jossa sadat ihmiset kokivat oikeudekseen haukkua, huoritella ja uhkailla häntä erilaisissa kanavissa. Se ei varmaankaan yllätä ketään, että tasa-arvoasioista kirjoittava nainen saa kuulla olevansa femakko tai kukkahattu, mutta että pedofiili tai mielisairas? On toki surullista, että feministi on edelleen joidenkin mielestä haukkumasana. Sen sijaan on suorastaan pelottavaa, että sukupuolistereotypioita kyseenalaistava kirjoitus voi johtaa tällaiseen vihaan. Keneltä se on pois, että leluja ei luokiteltaisi sukupuolen mukaan, vaan esimerkiksi tuoteryhmittäin? Eikö olisi pelkästään järkevää, että lapset saisivat leikkiä sellaisilla leluilla kuin haluavat riippumatta sukupuolesta, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä leimautuvansa sen takia? Ja miten ihmeessä on mahdollista, että sananvapauden nimissä voi suoltaa nykyään ties minkälaista sontaa, joka loukkaa paitsi yksilöä, myös kokonaista sukupuolta. Tätä keskustelua seuranneena ei voi todeta muuta, kuin että naisviha elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sosiaalinen media on madaltanut kynnystä ottaa kantaa ja tuoda esille erilaisia mielipiteitä, mikä on periaatteessa hyvä. Kun asiallisen keskustelun sijaan mennään henkilökohtaisuuksiin ja aletaan kiusata ja jopa uhkailla ihmisiä, jotka sattuvat olemaan eri mieltä kuin itse, ollaan pelottavien asioiden äärellä. Mikä hitto meitä ihmisiä vaivaa?!

Isiä ja tyttäriä

Vietimme eilen toista isänpäiväämme. Asiaankuuluvasti aamulla keitettiin kahvit, heräteltiin "nukkuva" isi  herkkuaamiaiselle, annettiin lahjat sekä tytön päiväkodissa askartelema kortti. Vaikka isänpäivä onkin jossain määrin kaupallinen juhlapyhä, on mielestäni ihan oikeutettua, että isilläkin on oma päivänsä, jolloin he ovat keskiössä. Isänpäivän tarkoitus on mm. korostaa isien merkitystä perheen arjessa ja itse koen sen tärkeänä ja juhlistamisen arvoisena asiana. Yhä edelleen nimittäin törmään välillä ajatukseen, että äitien tulisi olla päävastuussa lapsesta ja isä sitten siinä taustalla vähän leikittää jos sille päälle sattuu ja töiltään ehtii. Itse olemme halunneet pyrkiä siihen, että lapsella on kaksi tasavertaista vanhempaa, joiden roolit saattavat olla jossain määrin erilaiset, mutta kuitenkin yhtä merkittävät. Uskaltaisin väittää, että olemme tässä myös onnistuneet varsin hyvin.

Elämäni ensimmäinen voileipäkakku, se kun sattuu olemaan miehen herkkua

Kun aloimme miehen kanssa lukioikäisenä seurustella, en tietenkään voinut tietää, millainen isä hänestä aikanaan tulisi, jos siis ylipäänsä saisimme lapsia. En tarkkaan muista, missä vaiheessa perheen perustamisesta on ensimmäisiä kertoja keskusteltu edes ajatuksen tasolla, mutta aika pian kävi selväksi, että me molemmat haluaisimme jälkikasvua "sitten aikanaan". Nuorempana mies ei ollut kovin luonteva pikkulasten seurassa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ollut siitä juurikaan kokemusta. Vuosien kuluessa sukulaiset ja ystävät alkoivat pikku hiljaa perustaa perheitä ja mieskin oppi puuhaamaan pikkuisten kanssa. Kun asia tuli itsellemme ajankohtaiseksi, olin täysin vakuuttunut siitä, että miehestä tulisi mainio isä. Odotusaikana hän ei ollut sitä tyyppiä, joka silittelisi vauvavatsaa ja höpöttelisi illat pitkät tulokkaalle, mutta tiesin hänen silti odottavan innolla perheenlisäystä. En kuitenkaan osannut aavistaa, kuinka nopeasti mies lopulta solahtaisi omaan rooliinsa lapsen synnyttyä. Itse olin kuvitellut olevani ns. luontaista äitityyppiä ja luulin myös olleeni hyvin valmistautunut vanhemmuuteen, mutta kyllä ne kasvukivut ovat lopulta olleet paljon suurempia äidin kuin isän kohdalla. Miehestä on kasvanut juuri sellainen isä, jonka lapselleni toivoisin ja täysin omasta ansiostaan.

Mies on alusta alkaen halunnut ottaa aktiivisen roolin vanhemmuudessa ja viettänyt paljon aikaa tytön kanssa, minkä seurauksena heillä on hyvin lämmin ja läheinen suhde. Mies hoitaa tytön siinä missä minäkin eikä minun ole koskaan tarvinnut miettiä pärjäävätkö he, kun olen ollut omilla menoillani. Mies osaa olla lapsen kanssa myös rennompi eikä hän murehdi lainkaan siinä mittakaavassa lapseen liittyviä asioita, joista minä otan (usein täysin tarpeetonta) stressiä. Tiedän, ettei mieheni pidä lainkaan siitä, että häntä nostetaan jotenkin jalustalle, mutta tässä asiassa hän on ansainnut kaikki mahdolliset kehut ja kunnianosoitukset. En vain yksinkertaisesti keksi, miten mies voisi olla parempi isä tyttärellemme. Hän on läsnä, lämmin ja huolehtiva. Hän ei säästele hellyyttä, syliä ja kauniita sanoja, vaan pitää tyttöä kuin kukkaa kämmenellä. Hän ei kuitenkaan ole liian lepsu, vaan osaa asettaa rajoja ja pitää niistä myös johdonmukaisesti kiinni. Tyttö on aivan isänsä pauloissa ja isän poissaollessa kyselee aina tämän perään. Päiväkodissa askarreltuun korttiin oli löydetty aika kuvaava lausahdus, ainakin meidän perheessä tuo "koukussa isiin" pitää hyvin paikkansa.

Erityisesti ihailen miehessä sitä, että hän aidosti ja oikeasti haluaa viettää aikaa tytön kanssa eikä tee sitä mitenkään velvollisuudentunnosta tai pakon edessä. Toki miehellä on töiden lisäksi omat harrastuksensa ja muut rientonsa, mutta silloin kun hän on kotona, hän jaksaa puuhata tytön kanssa todella innokkaasti. Usein he lähtevät ulos ja käyvät milloin metsäretkellä, milloin keinumassa, satoi tai paistoi. Kaikenlainen fyysinen tekeminen, kuten juokseminen ja hyppiminen, on heille erityisen mieluisaa.Viime päivinä olen saanut nauraa, kun tyttö opettelee punnertamaan isänsä mallia seuraten.

Olen itse kasvanut perheessä, jossa isä teki todella paljon töitä. Pitkien päivien päälle hän jatkoi kotona töitään iltaisin, viikonloppuisin ja usein myös lomilla. Lastenhoito ja arjen pyörittäminen oli monet vuodet lähes kokonaan äitini vastuulla. Minusta ei olisi samanlaiseen rumbaan, ei edes tämän yhden lapsen kanssa, saati sitten jos lapsia olisi kuusi kuten lapsuudenperheessäni. Vaikka oma suhde isääni onkin hyvä siitä huolimatta, ettei häntä juurikaan kotona näkynyt, haluan silti uskoa, että tyttäremme tulee aikanaan arvostamaan sitä, kuinka paljon hänen isänsä on viettänyt aikaa hänen kanssaan. Minä ainakin arvostan sitä suuresti.

Kuinka hallita arkea?

On ihmisiä, jotka viikkaavat tuolin selkämykselle vaatteet seuraavaa päivää varten, lataavat kahvinkeittimen jo illalla ja suunnittelevat viikon ruokalistan kerrallaan. Tankkaavat auton heti kun bensavalo syttyy, merkitsevät viikottaisen siivouspäivän kalenteriin ja pitävät siitä myös kiinni. Vievät päiväkotiin uuden vaippapaketin ennen kuin asiasta on laitettu lappu lapsen lokerikkoon ja hankkivat joululahjoja jo pitkin syksyä. Ja sitten on vähän toisenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat aina myöhässä joka paikasta, jotka maksavat laskunsa useimmiten eräpäivän jälkeen ja jotka ostavat syntymäpäivälahjan vasta matkalla juhliin. Ihmisiä, jotka huomaavat perjantaina, että postilaatikolla on käyty edellisen kerran viime viikonloppuna ja joiden pyykkikori pullistelee siihen pisteeseen asti, kunnes puhtaat sukat loppuvat.

Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpaan ihmisryhmään itse kuulun. En ole asiasta mitenkään ylpeä, mutta kai ne tosiasiat on vain tunnustettava. Nyt kun elämässä on liikkuvia osia enemmän kuin koskaan aiemmin, on tullut todettua, ettei pieni (tai oikeastaan vähän isompikin) määrä lisää suunnitelmallisuutta olisi pahitteeksi. Meille on esimerkiksi jo kertaalleen huomautettu päiväkodissa, kuinka lapsi olisi syytä tuoda vähän aikaisemmin, jos mielii hänen syövän aamupuuronsa siellä. Kerran olen hakenut tyttöä päiväkodista niin viime tipassa, että päiväkodin ovet olivat jo ehtineet mennä lukkoon. No, kiltistähän se pissapyykkipussi siellä odotteli seuraavaan päivään... Olemme jokusen kerran raahanneet nälkäkiukkuväsyneen lapsen ruokakauppaan siinä vaiheessa, kun olisi jo pitänyt istua kotona ruokapöydässä. Jotenkin se asioiden ennakointi ja valmistelu vaan tuntuu niin kovin työläältä ja kurinalaiselta, eikä todellakaan tule minulta luonnostaan. Paljon mukavampi olisi tehdä asioita sitä mukaa kun ne sattuvat eteen. Viime tipan varaan laskeminen ei kuitenkaan enää oikein toimi, kun kuviossa on mukana vajaa parivuotias lapsi, joka sekoittaa pakan kaatumalla lätäkköön tai saamalla raivarit juuri silloin kun ei pitäisi.

Meidän pakettimmehan ei lopulta ole edes kovin haastava. Lapsia on vain yksi, vanhempia kaksi ja me molemmat teemme säännöllistä päivätyötä. Esimerkiksi siskoni perheessä vaikeusaste nousee heti potenssiin neljä, kun jälkikasvua onkin kolme ja toinen vanhemmista vuorotyössä. En kehtaa varsinaisesti valittaa arjen raskaudesta, kun tiedän olevan olemassa yksinhuoltajia, suurperheitä ja perheitä, joissa lapsilla on erityisvaikeuksia, sairauksia ja vaikka mitä muita haasteita. Vaikka tietyssä mielessä pääsemmekin helpolla, ei se siltä aina tunnu. Olisikin mukava kuulla, millä keinoilla te muut saatte pyöritettyä arkirumbaanne. Kokkaatteko viikon ruuat valmiiksi pakastimeen viikonloppuna vai turvaudutteko valmisruokiin? Ulkoistatteko kodin siivouksen ammattilaiselle vai suljetteko tyynesti silmänne sotkuilta? Pakkaatteko seuraavan päivän tavarat valmiiksi edellisenä iltana vai laitatteko kellon aamulla soimaan aina niin paljon aiemmin, että ehditte ajoissa sinne minne pitääkin? Excel-taulukko kotitöiden jaosta, yhteinen sähköinen kalenteri, säännölliset treffi-illat puolison kanssa - mikä on ehdoton edellytys toimivalle arjelle?

Niin, että miten tämän paletin oikein saa haltuun? Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

Elämää töihinpaluun jälkeen (onko sitä?)

Uudenlaista arkea on eletty nyt neljä viikkoa ja tuntuu, että aika on alkanut kulkea jollain pikakelauksella. Työpäivien jälkeen ei ehdi tehdä juuri muuta kuin hakea lapsen päiväkodista, syödä ja kohta onkin jo aika ryhtyä iltatoimiin ja laittaa lapsi unille. Päivät vaihtuvat kalenterissa niin nopeasti, ettei niissä tahdo pysy perässä ja kepeä perjantaifiilis muuttuu turhankin nopeasti siihen maanantaiaamun tahmeaan tunteeseen, kun sukalle ei tahdo löytyä paria ja hammastahnaa tippuu paidalle minuutti ennen lähtöä. Lievä ylivireys pitää huolen siitä, että aikaiset aamuherätykset sujuvat vielä toistaiseksi helposti, mutta illalla onkin vaikeampaa saada pidettyä silmiä auki tv:n ääressä edes puolikkaan jakson verran, vaikka sarja olisi kuinka kiinnostava. Olenkin mennyt joinain iltoina nukkumaan jo kymmenen jälkeen, mikä on kaltaiselleni iltavirkulle melkoisen poikkeuksellista. Töihin palaaminen on ollut monella tapaa paitsi hektistä, myös kuormittavaa. Huomaan monesti olevani työpäivän jälkeen niin poikki, että kaupassa käyntikin tuntuu ylivoimaisen raskaalta suoritteelta. Yhä aiemmin pimenevät illat eivät varsinaisesti auta nostamaan vireystilaa.

Blogiin en ole kirjoitellut pitkään aikaan mitään, vaikka monesti se onkin ollut mielessä. Olen yrittänyt tehdä jonkinlaista linjanvetoa siitä, mitä haluan ja mitä ylipäänsä voin kirjoittaa tänne, enkä ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen. Työ vie tällä hetkellä niin ison siivun elämästäni ja ajatuksistani, ettei tilaa muulle oikein tunnu olevan. Työasiat haluan kuitenkin ehdottomasti sulkea blogin ulkopuolelle. Työ- ja siviiliminän yhdistäminen somessa saattaa toimia joissain ammateissa, mutta ei omassani. Parempi siis vetää tiukempaa linjaa kuin katua. Mitä sitten jää jäljelle? Kirjoittelisinko tänne siitä, kuinka taaskin syötiin jauhelihakastiketta ja kuinka paljon jälleen kiristää, kun ei ole saanut aikaiseksi siivota? Kuinka valtaosa illasta meni sohvalla maatessa, kun en muuhun venynyt? Siitä, kuinka päiväkodissa mustikkakiisseliin tahriintunut ja siitä vasta kolmen päivän päästä pesuun päätynyt paita ei yllättäen tullut puhtaaksi? Niin, perusarjesta jää lopulta aika vähän jaettavaa, varsinkaan sellaista joka kiinnostaisi ketään. Enkä nyt yritä lainkaan sanoa, että elämämme olisi jotenkin huonoa tai että tilanteessa olisi jotain valitettavaa. Uskoisin, että tätä samaa arkea eletään useimmissa lapsiperheissä, joissa vanhemmat käyvät töissä. Joku toinen onnistuu löytämään siihen silti kiinnostavan tulokulman niin, että siitä tavallisesta, kaurapuuron värisestä arjesta saa kirjoitettua hauskoja/oivaltavia/koskettavia/samastuttavia blogipostauksia. Itselläni tuo punainen lanka on ainakin toistaiseksi vielä hakusessa.

k

Vaikka nyt tuntuukin siltä, että tämä blogi on tullut tiensä päähän, en heitä vielä hyvästejä. Tiedostan, että elän tällä hetkellä murrosvaihetta, jossa yritän löytää työminäni uudelleen ja sovittaa sitä yhteen äitiyden kanssa. Uskokaa pois, se ei aina suju ihan kivuttomasti. Vaikka nyt arjen palasten kokoaminen toimivaksi kokonaisuudeksi onkin kokopäivätyötä, saattaa tilanne olla jo pian ihan toinen. Silloin alan todennäköisesti kaivata elämään muutakin sisältöä työn ja perheen rinnalle. Bloggaaminen voi hyvinkin olla se juttu, jonka kautta saan sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vastapainoa kaikelle muulle. Palataan siis asiaan, ennemmin tai myöhemmin!

Päivähoitopohdintoja

Tänään se päivä sitten lopulta koitti. Lapsi jäi yksin päiväkotiin. Apua.

Päiväkodin aloitus on ollut tässä tapetilla jo koko viime viikon, kun olimme siellä neljänä päivänä yhdessä tutustumassa. Ensin olimme siellä kahtena päivänä leikkimässä pari tuntia koko perheen voimin. Kolmantena päivänä menimme tytön kanssa kahdestaan aamupalalle ja lähdimme lounaan jälkeen pois. Neljäntenä päivänä oli tarkoitus, että tyttö nukkuisi myös päiväunet päiväkodissa, mutta se ei ihan onnistunut suunnitelmien mukaan, vaan hikinen taisto päättyi tytön erävoittoon. Niinpä päätimme tänään kokeilla, pääsisikö lapsi paremmin päiväkodin rutiineihin kiinni, jos äiti ei olekaan enää mukana vieressä häsläämässä. Aamulla tyttö jäikin hienosti hoitoon, sen kuin sukelsi muiden mukaan käynnissä oleviin leikkeihin ja hyvä kun huomasi lähtöäni. Lähtiessäni ehdin jo miettiä, että mikä tässä meni vikaan, kun kukaan ei itkenytkään? Palatessani iltapäivällä hakemaan tyttöä sain kuulla, että lapsi oli itkenyt ja vastustellut nukkumaanmenoa peräti 45 minuuttia, ennen kuin hänet oli saatu tainnutettua unille. Se siitä kyyneleettömästä ja kitkattomasta aloituksesta sitten.

"Päiväunilla"

Tunteeni päivähoidon aloitusta kohtaan ovat vielä ristiriitaiset. Toisaalta olen luottavainen sen suhteen, että tyttö tulee sopeutumaan päiväkotiin hyvin, onhan hän muutenkin melko joustava tapaus. Hän tulee varmasti viihtymään muiden lasten seurassa, oppimaan uusia taitoja, toimimaan oma-aloitteisemmin, ehkä puheen kehityskin saa vähän vauhtia. Päiväkodin henkilökunta vaikutti ensinäkemältä mukavalta ja lämminhenkiseltä ja tyttö otettiin kivasti vastaan ryhmässä niin aikuisten kuin lastenkin taholta. Päivähoitopäivään on myös mahdutettu yllättävän paljon erilaisia virikkeitä. Tutustumisviikollamme lapset kävivät mm. metsäretkellä, olivat jumppaamassa ja osallistuivat seurakunnan pitämään puuhatuokioon (viimeisimmän kohdan tarpeellisuudesta voidaan tosin olla montaa mieltä). Sitten taas toisaalta on niin monta asiaa, jotka pohdituttavat ja vähän huolestuttavatkin. Osa on ollut mielen päällä jo pidempään, osa niistä taas on sellaisia, joita en olisi edes etukäteen osannut ajatella. En ennen kuin pääsin lapsen siivellä itse näkemään, miten päiväkodin arkea pyöritetään.

Tytön päiväkotiryhmässä on tällä hetkellä yksitoista lasta, joista nuorin on vähän päälle vuoden ikäinen ja vanhin täyttää pian kolme. Sitä mukaa, kun tuo maaginen kolmen vuoden rajapyykki ylitetään, vapautuu ryhmässä paikka uudelle pikkuiselle. On siis hyvinkin mahdollista, että vuodenvaihteen jälkeen ryhmäkoko kasvaa jopa viiteentoista lapseen, kun seuraavat kaksi ryhmän vanhimmasta päästä olevista lapsista täyttävät vuosia. Henkilökuntaa a.k.a tarhantätejä ryhmässä on nyt kolme. Hyvin usein joku heistä on jossain muualla kuin lasten kanssa: hakemassa tai viemässä ruokakärryä, hoitamassa jotain asiaa, auttamassa toisen ryhmän henkilökuntaa, kahvitauolla, milloin missäkin. Kun henkilökunta saapuu vielä porrastetusti töihin ja luonnollisesti myös lähtee porrastetusti, ollaan hyvin usein siinä tilanteessa, että yhden aikuisen vastuulla on paljon suurempi joukko lapsia kuin tuo lakisääteinen neljä. Siinä saa kyllä olla silmät selässäkin, että ehtii katsoa edes vähän jokaisen perään. Voidaanko siinä kohtaa puhua enää varhaiskasvatuksesta, kun yksi aikuinen yrittää huolehtia kymmenestä alle kolmevuotiaasta? Enemmän se taitaa mennä lastentarhauksen kuin päivähoidon puolelle.

On helppo ymmärtää, että päiväkodissa on oltava selkeät säännöt ja toimintatavat, muuten pakka ei pysy kasassa. Itse kuitenkin hieman hämmästyin sitä, kuinka ohjattua esimerkiksi leikkiminen on. Legoilla leikitään yhdessä paikassa ja autoilla toisessa. Jokaiselle leikkipaikalle mahtuu vain rajattu määrä lapsia ja leikkejä ei saa sekoittaa keskenään. Tällä varmaan pyritään estämään se, etteivät paikat ole heti kaaoksessa ja lapset säntäile sinne tänne, vaan että he keskittyisivät kerralla yhteen asiaan. Omalle lapselle tämä tuntui olevan haastavaa, vaan hän olisi mielellään liikkunut leikistä ja tilasta toiseen. Toinen tyttöä tuskastuttava asia tuntui olevan odottaminen. Kotona pöydästä pääsee pois kun ruoka on syöty ja ulos lähdetään kun vaatteet on saatu päälle. Päiväkodissa pitää tietysti odottaa, että kaikki muutkin ovat syöneet tai pukeneet ennen kuin pääsee jatkamaan muihin touhuihin. Tämä taitaa olla niitä asioita, johon lapsi sopeutuu ajan kanssa. Pidempään päiväkodissa olleita pikkuisia tämä ei tuntunut haittaavan, vaan he odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Aika paljon odottelua päivään kuitenkin mahtuu, sillä tämänikäisten ryhmässä vain harva suoriutuu itsenäisesti vessakäynneistä, pukemisesta tai riisumisesta, vaikka omatoimisuuteen kannustetaankin.

Tietysti tässä vaiheessa mietityttää myös se, kuinka tyttö löytää paikkansa isossa lapsiryhmässä. Saako hän riittävästi huomiota ja läheisyyttä päiväkodissa? Ainakaan tuon neljän päivän aikana, jotka päiväkodissa vietin, en nähnyt kovinkaan montaa kertaa hoitajien esimerkiksi ottavan lapsia syliin. Oma luopumisensa tulee olemaan myös siinä, etten enää tiedäkään tarkasti, mitä kaikkea lapsi on päivän aikana puuhannut. Hoitajilla ei varmastikaan ole resursseja painaa mieleensä jokaisen lapsen päivän kulkua ja sen kommervenkkejä. Kysyessäni miten päivä on mennyt, tulee vastaus todennäköisesti olemaan useimmiten ympäripyöreä "ihan hyvin", ellei sitten ole tapahtunut jotain todella poikkeuksellista. Enää en myöskään ole välttämättä paikalla näkemässä tai kuulemassa, kun tyttö oppii jotain uutta. Joku muu saa nähdä nuo ensimmäiset virstanpylväät eikä välttämättä edes tiedä todistavansa jotain ainutlaatuista.

Meillä on vielä tämä viikko aikaa tehdä pehmeää laskua päiväkotiarkeen. Tyttö on siellä vain lyhyttä päivää ja tarvittaessa voin olla itsekin mukana. Päiväkodin aloitus on kuitenkin jo nyt heijastunut jonkin verran muuhun elämään. Vaikka lapsi onkin aamuisin mielellään lähtenyt hoitoon, on hän ollut iltaisin itkuisempi ja nukkunut öisin levottomasti. Tänä iltana uni ei tahtonut tulla ilman vieressä olevaa vanhempaa, vaikka normaalisti tyttö nukahtaa hienosti itsekseen. Väkisinkin tulee mieleen, että kuinka paljon tässä nyt järkytetään lapsen perusturvallisuutta ja olisikohan sitä hoidon aloitusta ehkä voinut vielä jollain keinolla lykätä. Mutta ei, näillä mennään ja toivotaan, että lapsi sopeutuu nopeasti. Itse yritän sitten ensi viikosta alkaen sopeutua takaisin työelämään. Saako taas sanoa apua?!

Ookko nää Oulusta, pelekääkkö nää polliisia?

Ennen kuin täällä blogissakin heittäydytään ihan syksy- ja arkimoodiin, niin tässä vielä vähän lisää tunnelmia parin viikon takaisesta kesälomareissustamme Ouluun. Kalajoelta kirjoittelinkin jo yhden kuvapainotteisen postauksen, mutta nyt mennään tarkemmin itse matkan pääkohteeseen, eksoottiseen Ouluun.

Olin jo pitkään puhunut miehelle, että haluaisin käydä Oulussa, sillä olin kuullut kaupungista useita positiivisia kommentteja. Oulusta huhutaan myös löytyvän Suomen parhaan purilaiset, joten samalla reissulla pääsisimme testaamaan Kauppuri 5:n paljon kehutut burgerit. Yövyimme Oulussa kaksi yötä ja majapaikaksi valikoitui miehen työkaverin suosituksesta hotelli Lasaretti, joka oli siisti, viihtyisä ja vieläpä hintatasoltaan hieman huokeampi ydinkeskustan hotelleihin verrattuna. Hotelli sijaitsee joen varressa Lasaretinsaaressa noin vartin kävelymatkan päässä keskustasta. Lasaretinsaari on osa Hupisaarten kaupunginpuistoa, josta löytyy mm. ihanan vehreitä kävelyreittejä, valkoisia puusiltoja, kesäteatteri ja suuri leikkipuistoalue kahviloineen.

Oulussa viettämiemme parin päivän aikana sää oli aivan täydellinen, joten kulutimmekin lähes kaiken ajan ulkona puistoissa, torilla ja keskustan kävelykadulla Rotuaarilla. Kävimme myös Nallikarissa hiekkarannalla, jossa tunnelma oli lähes kuin ulkomailla. Tuuli oli sen verran kova, ettei itseni tehnyt mieli mennä mereen uimaan, mutta mies hoiti sen puolen ja minä sain keskittyä lueskelmaan kirjaa nurmikolla, kun tyttö nukkui päiväuniaan. Nallikarissa olisi ollut myös paljon muuta tekemistä: minigolfia, vauhtipuistoa, kylpylää, ponipihaa ja vaikka mitä muuta, mutta nälkä ajoi meidät takaisin keskustaan parin tunnin rantaloikoilun jälkeen.

Oulusta päällimmäisenä jäi mieleen vesi, sillä sitä tuntui olevan joka puolella. Se saattoi olla myös syy siihen, miksi kaupunki tuntui heti niin viihtyisältä ja kotoisalta - onhan vesi Tampereellakin melko hallitseva elementti kaupunkikuvassa. Oulu puistoalueineen oli kaiken kaikkiaan hyvin vehreä ja keskusta sopivan kompakti, kävellen pääsi lähes joka paikkaan. Aurinkoinen ja lämmin sääkin vaikutti varmasti osaltaan siihen, että koko kaupunki näyttäytyi positiivisessa valossa. Pidin siis Oulusta kovasti ja mielelläni lähden sinne joskus uudelleenkin kesäretkelle.

Entäpä sitten ne Suomen parhaiksi tituleeratut hampurilaiset? Valitettavasti täytyy sanoa, että Kauppuri 5 tuotti pienen pettymyksen. Odotukset olivat varmaan kaikkien lukemieni ylistysten jälkeen nousseet liian korkeiksi, mutta Kauppurin hampurilaiset eivät nousseet omalla listallani kärkeen. Mediumina lupailtu pihvi oli paistettu kypsäksi, itse leivotuksi mainostettu sämpylä ei lopulta juurikaan eronnut kaupan valmiista höttösämpylöistä ja miehen Teurastaja-burgerissa mukana ollut ylikypsä possu ei ollut meidän kummankaan makuun. Ranskalaiset ja sipulirenkaat olivat pakastetavaraa ja niissä oli niin paljon grillimaustetta, että niiden syömistä seuranneen janon sammuttamiseen olisi tarvittu sammiollinen vettä. Paikka oli muutenkin enemmänkin baari kuin ravintola, mikä ei ehkä ollut ihan se miljöö mitä haimme hääpäiväateriallemme. Mutta oma vika, asioista olisi voinut ottaa enemmän selvää etukäteen ja valita illallispaikaksi ehkä jonkun muun. Ruoka ei ollut missään nimessä huonoa, mutta ei myöskään kaiken hypetyksen arvoista. Vähintään yhtä hyviä burgereita saa Tampereella esimerkiksi Nekalan Wanhassa Tapissa tai vähän fiinimmässä ympäristössä August von Trappessa. Ouluun ei siis kannata lähteä pelkästään hampurilaisen perässä, mutta muuten suosittelen lämpimästi!

Paluumatkalla takaisin kotiin poikkesimme pikaisesti Hailuodossa, joka on Perämeren suurin saari. Valitettavasti visiittimme jäi hyvin lyhyeksi, sillä emme mahtuneet ensimmäiseen lauttaan ja seuraavaa odotellessa meni sen verran aikaa, että ehdimme olla paikan päällä vain pari tuntia, josta toinen meni ajamiseen saaren päästä toiseen ja takaisin. Erityisesti jäi harmittamaan, että en ehtinyt käydä kuvaamassa Marjaniemen hiekkarannalla, vaan jouduimme lähtemään ajamaan lautalle juuri sopivasti auringonlaskun aikaan. Sieltä olisi saanut varmasti upeita valokuvia! Seuraavalla kerralla sitten.