Hyvää yötä (tai sitten ei)

Nukkuva lapsi on kauneinta, mitä maailmassa on. Lapsi, joka ei nuku silloin kun pitäisi, on välillä kauheinta, mitä maailmassa on. Lapsiperheissä uniasiat tuntuvat olevan aina pinnalla ja puheissa, varsinkin silloin, kun ne eivät suju kuten haluaisi. Juuri kun alkaa näyttää siltä, että on löydetty toimivat systeemit nukkumisen suhteen, tuleekin joku mystinen vaihe, joka keikauttaa kaiken päälaelleen. Sitten sitä yritetään taas löytää joku kikkakolmonen, jonka avulla saataisiin nukkumatti löytämään oikeaan osoitteeseen ajallaan ja levitellään aamuisin vähän reippaammin valokynää silmäpussien peitoksi.

Mielestäni meillä on nukuttu kohtalaisen hyvin koko ajan, ainakin mitä vertaa moniin muihin lapsiperheisiin ja heidän kertomuksiinsa. Vauvan ensimmäisinä elinviikkoina ongelma tuntui olevan ennemminkin se, että vauva nukkui mielestäni liikaa. Tiedetään, taisin olla vähän sekaisin... Alkuun noudatimme kuuliaisesti neuvolan ohjetta siitä, että vauva pitää laittaa nukkumaan omaan sänkyyn. Äitiyspakkauslaatikkoon rakennettiin vauvalle oma pehmoinen pesä, jonka pohjalla oli hengitysliikkeitä rekisteröivä monitoripatja. Tuskailin, pitääkö vauvan nukkua selällään, kuten neuvolassa sanottiin, vaiko kyljellään, kuten lastenosaston kokeneet hoitajat sekä siskoni sanoivat. Päädyimme lopulta jonkinlaiseen välimuotoon ja vauva nukkui laatikossaan keskimäärin kolmen tunnin pätkissä. Aluksi nousin imettämään istuma-asennossa, mutta vähitellen huomasin, että makuuasennossa imettäminenkin onnistuu hyvin. Aika usein tuli nukahdettua kesken imetyksen ja lopulta totesimme, että perhepeti taitaa olla meille paras vaihtoehto. Toki sitäkin piti ensin kipuilla ja stressata, kääntyykö mies unissaan vauvan päälle, tippuuko vauva sängystä tai muuta vastaavaa, mutta oma mukavuudenhalu voitti. Miksi nousta ja herätä kunnolla, kun voi vain ottaa vauvan kainaloon, tyrkätä tälle tissin suuhun ja jatkaa unia?

Lapsemme ehdollistui ihan alusta asti siihen, että imetystä seuraa nukahtaminen. Tämä uniassosiaatio (kaikkia hienoja sanoja tämän äitiyden myötä oppiikin) oli todella vahva ja sen vuoksi yöunille nukuttaminen olikin pitkään minun vastuullani. Kaikissa oppaissa ja nettilähteissä sanotaan, että vauvan pitäisi osata nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn. Oma tuntemukseni sen sijaan oli, että vauvalle parasta on nukahtaa rinnalle/syliin. Ensimmäiset viikot vauva nukkui lähes kaikki päiväunensakin sylissä, kunnes mies laittoi hänet minun poissaollessani parvekkeelle nukkumaan tytön ollessa kuusiviikkoinen. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi ehkä ollut hyvä opettaa lapsi nukahtamaan itsekseen alunpitäen, sillä opituista tavoista pois opettaminen on aina hankalampaa. Oli nimittäin aika pitkä polku siihen, että tyttö nukahtaa nykyisin itsekseen omaan sänkyyn. Tätä edelsi useamman kuukauden ajanjakso, jolloin nukuttaminen kesti pahimmillaan tunnin ja tyttö herkesi huutamaan yleensä jo siinä vaiheessa, kun häntä yritti laskea sylistä pinnasänkyyn. Huoneesta piti hiipiä pois varpaisillaan ja varoa painamasta ovea liian reippaasti kiinni, jotta lapsi ei havahtuisi hennosta unestaan. Yleensä jo ensimmäisen unisyklin jälkeen tuli ensimmäinen herätys, joka saattoi vaatia uuden nukuttamissession. Siihen nähden nykytilanne on ihanan helppo: lapsi iltarutiinien jälkeen sänkyyn, hyvät yöt, valot pois ja tyttö on muutamassa minuutissa umpiunessa. Olisiko se voinut olla tällaista alusta asti?

Vaikka nukahtaminen sujuu meillä tällä hetkellä hyvin, ei se tarkoita sitä, että meillä nukuttaisiin täysiä öitä. Yleensä klo 01-02 herään siihen, että tyttö seisoo pinnasängyssään ja pitää pientä kitinää. Nappaan hänet kainaloon, annan maitoa ja sitten nukutaan enemmän tai vähemmän hyvin vierekkäin aamuun asti. Yöimetyksiä on edelleen useita ja vaikka saankin kohtalaisen nopeasti heräämisen jälkeen unenpäästä kiinni, on vähitellen alkanut tuntua siltä, että voisi olla mukava nukkua vähän pitempiä pätkiä, ehkä jopa koko yö kerralla. Välillä yöt ovat aikamoista sekoilua, kun lapsi päättääkin klo 03 olevansa virkeä ja alkaa kiipeillä meidän päällä tai muuta mukavaa. Sängystä hän ei onneksi ole (vielä) yrittänyt karata, sitä odotellessa... Aktiivisuusrannekkeeni mukaan en monesti öisin nuku kuin nelisen tuntia, mikä kuulostaa hurjan vähältä. Tuo nyt on tietysti vain suuntaa-antavaa tietoa, mutta kertoo ehkä kuitenkin jotain siitä, kuinka levotonta uneni välillä on. Yöimetyksistä vieroittaminen ja jonkinlainen unikoulu taitaa siis olla seuraavaksi ohjelmassa.

Jo puolivuotisneuvolassa kyseltiin, olemmeko lopettaneet yösyötöt, mutta silloin olin ihan tyrmistynyt ajatuksesta. Miten niin vauvani ei muka tarvitse yöllä maitoa?! Unikoulu vaikutti hirveältä lapsen kidutukselta enkä ollut ollenkaan valmis aloittamaan mitään yöllisiä huudatuksia. Nyt aika alkaa olla kypsä sille, että unikoulu tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, vaikkakin se tulee todennäköisesti olemaan piinallista ja hermoja raastavaa. Kukaan ei varmaan mielikseen itketä lastaan, mutta jos muutaman yön kärsimisen jälkeen nukkuisimme kaikki paremmin, niin ehkä se olisi sen arvoista. Nyt vaan pitäisi keksiä joku hyvä väli, jolloin miehellä ei olisi paljoa työreissuja, että hän ehtisi pitää unikoulun. Itse en nimittäin siihen usko kykeneväni. Unikoulun aloittamista jarruttaa myös se, että pelkään aamujemme aikaistuvan nykyisestä roimasti. Yleensä nimittäin heräilemme joskus klo 9-10 välillä aamulla, mikä sopii kaltaiselleni aamutorkulle enemmän kuin hyvin. Kun aamu-unia ei enää voikaan venyttää imettämällä, on seurauksena todennäköisesti herätys huomattavasti aiemmin kuin nyt. Joka tapauksessahan tuo aamujen aikaistuminen olisi syksyllä edessä, mutta toisaalta haluaisin nauttia näistä aamu-unista vielä niin kauan kuin mahdollista. Puolensa ja puolensa siis, kuten kaikissa asioissa. Unikoulu - uhka vai mahdollisuus? Mitä mieltä olette?