12. kesäkuuta 2015

Pois hiekkalaatikon laidalta

Nyt se alkaa vähitellen konkretisoitua, että kotiäitikausi alkaa vedellä viimeisiään. On haettu ja saatu päiväkotipaikka, käyty sopimassa syksyn työkuvioista ja tällä viikolla oli jo ensimmäinen vanhempainiltakin, kun kävin tutustumassa tytön tulevaan hoitopaikkaan. Enää kolme kuukautta ja sitten pitäisi hypätä siihen oravanpyörään, jota myös ruuhkavuosiksi kutsutaan. Saako nyt alkaa panikoida?

En voi väittää nauttineeni jokaisesta hetkestä lapsen kanssa kotona. Välillä läsnä on ollut melkoinen turhautumisen tunne samanlaisina toistuviin rutiineihin ja eriasteista kipuilua siitä, kuinka oma elämä pyörii turhan paljon vaipanvaihdon, lelujen keräämisen ja erilaisten tahranpoistometodien kokeilun ympärillä (nestemäinen sappisaippua on paras, btw). Miehellä on koko ajan ollut omat kuvionsa, työnsä ja harrastuksensa, itse olen väistämättä keskittynyt enemmän tänne kotilieden ympärille. Välillä se, että on pääasiallisesti "vain" äiti, on vähän ahdistavaa. Toisaalta äitiys on maailman isoin ja tärkein juttu, mutta toisaalta haluaisin kovasti pitää kiinni siitä, että olen jotain muutakin kuin äiti. Aina näiden eri roolien yhteensovittaminen ei ole onnistunut saumattomasti. Vaikken koekaan täysin hukanneeni itseäni ja kadonneeni mammalandiaan, on äitiyden myötä kuitenkin täytynyt rakentaa omaa identiteettiä uudelleen.


Samalla aika lapsen kanssa kotona on ollut mielettömän ihanaa ja palkitsevaa. Meillä on ollut vapaus olla ja mennä kuten huvittaa, nähdä kavereita pitkin viikkoa, lounastaa, kyläillä ja kahvitella. Olemme päässeet matkustamaan moneen otteeseen ja kulkemaan myös miehen työreissuissa mukana. Olen saanut seurata aitiopaikalta pienen ihmisen kehitystä ja kasvua, päässyt iloitsemaan uusista taidoista sitä mukaa kun niitä on opittu ja ollut harva se päivä tippa linssissä milloin liikutuksesta, milloin naurusta. Jälkikäteen muisteltuna tämä tulee varmasti olemaan sitä elämäni parasta aikaa, sitä ei vain aina tahdo muistaa juuri siinä hetkessä kun sitä elää.


En ole varsinaisesti ikävöinyt töihin, mutta en ole myöskään ajatellut, että haluaisin olla kotona vuositolkulla. Ajatus töihinpaluusta lapsen ollessa reilu puolitoistavuotias tuntui alun alkaen hyvältä, mutta nyt kun tuo takaraja alkaa häämöttää, huomaan suhtautuvani ristiriitaisemmin tulevaan muutokseen. Onko lapsi sittenkin vielä liian nuori päiväkotiin? Miten hän sopeutuu sinne? Miten jaksamme arjen pyörittämisen molempien vanhempien ollessa töissä?


Aiemmin en ollut uhrannut kovin montaa ajatusta päiväkotien ryhmäkoolle tai varhaiskasvatuksen laadulle. Olin lähinnä ajatellut, että päiväkodissa lapsella on mukavaa, sillä siellä on paljon kavereita ja kivat tädit ja sedät järjestävät sopivasti kehittävää virikettä pitkin päivää. Nyt asian konkretisoituminen omalle kohdalle yhdistettynä viimeaikaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun on herättänyt pienen huolen. Vaikka lapsen päiväkoti vaikuttikin tutustumisillassa oikein mukavalta paikalta, en voi olla hieman murehtimatta sitä, miten lapsi tulee pärjäämään isossa tarharyhmässä. Ryhmässä on tänä keväänä ollut kuulemma kuusitoista lasta ja kolme hoitajaa, eli huomiota ei varmastikaan ole saatavilla aina silloin, kun sitä tarvitsisi. Tulevan päiväkodin pihamaalla leikkii parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) satakunta lasta. Miten aikuiset ehtivät millään valvoa, ettei kenellekään satu mitään tai ettei kukaan tule kiusatuksi? Uuden hallitusohjelman puitteissa päiväkotiryhmien kokoa aiotaan entisestään kasvattaa. Vaikka itselläni ei vielä olekaan omakohtaista kokemusta päivähoidon tasosta, olen silti vakaasti sitä mieltä, etteivät säästöt varhaiskasvatuksesta tai koulutuksesta ole kannattavia pitkällä aikavälillä. Jokaisella kasvatustyötä tekevällä ammattilaisella on Vain kaksi kättä ja kovasti toivoisin, että ne edes jokusen kerran päivän aikana ehtisivät ottaa myös minun pieneni syliin.


Olen koko ajan tuudittautunut siihen ajatukseen, että "onhan meillä tässä vielä koko kesä aikaa". Paitsi että se kesä on jo täällä, vaikkei siltä tunnukaan. Hiekkalaatikolla leikitään useimpina päivinä pipo päässä eikä kesämekkoa ole päässyt pukemaan päälle vielä kertaakaan. Nyt täytyy vain ottaa ilo irti näistä viimeisistä kotiäitikuukausista ja nauttia lapsen seurasta täysillä - hiekkalaatikon laidallakin, vaikkei se lempipaikkoihini kuulukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti