Kuinka hallita arkea?

On ihmisiä, jotka viikkaavat tuolin selkämykselle vaatteet seuraavaa päivää varten, lataavat kahvinkeittimen jo illalla ja suunnittelevat viikon ruokalistan kerrallaan. Tankkaavat auton heti kun bensavalo syttyy, merkitsevät viikottaisen siivouspäivän kalenteriin ja pitävät siitä myös kiinni. Vievät päiväkotiin uuden vaippapaketin ennen kuin asiasta on laitettu lappu lapsen lokerikkoon ja hankkivat joululahjoja jo pitkin syksyä. Ja sitten on vähän toisenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat aina myöhässä joka paikasta, jotka maksavat laskunsa useimmiten eräpäivän jälkeen ja jotka ostavat syntymäpäivälahjan vasta matkalla juhliin. Ihmisiä, jotka huomaavat perjantaina, että postilaatikolla on käyty edellisen kerran viime viikonloppuna ja joiden pyykkikori pullistelee siihen pisteeseen asti, kunnes puhtaat sukat loppuvat.

Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpaan ihmisryhmään itse kuulun. En ole asiasta mitenkään ylpeä, mutta kai ne tosiasiat on vain tunnustettava. Nyt kun elämässä on liikkuvia osia enemmän kuin koskaan aiemmin, on tullut todettua, ettei pieni (tai oikeastaan vähän isompikin) määrä lisää suunnitelmallisuutta olisi pahitteeksi. Meille on esimerkiksi jo kertaalleen huomautettu päiväkodissa, kuinka lapsi olisi syytä tuoda vähän aikaisemmin, jos mielii hänen syövän aamupuuronsa siellä. Kerran olen hakenut tyttöä päiväkodista niin viime tipassa, että päiväkodin ovet olivat jo ehtineet mennä lukkoon. No, kiltistähän se pissapyykkipussi siellä odotteli seuraavaan päivään... Olemme jokusen kerran raahanneet nälkäkiukkuväsyneen lapsen ruokakauppaan siinä vaiheessa, kun olisi jo pitänyt istua kotona ruokapöydässä. Jotenkin se asioiden ennakointi ja valmistelu vaan tuntuu niin kovin työläältä ja kurinalaiselta, eikä todellakaan tule minulta luonnostaan. Paljon mukavampi olisi tehdä asioita sitä mukaa kun ne sattuvat eteen. Viime tipan varaan laskeminen ei kuitenkaan enää oikein toimi, kun kuviossa on mukana vajaa parivuotias lapsi, joka sekoittaa pakan kaatumalla lätäkköön tai saamalla raivarit juuri silloin kun ei pitäisi.

Meidän pakettimmehan ei lopulta ole edes kovin haastava. Lapsia on vain yksi, vanhempia kaksi ja me molemmat teemme säännöllistä päivätyötä. Esimerkiksi siskoni perheessä vaikeusaste nousee heti potenssiin neljä, kun jälkikasvua onkin kolme ja toinen vanhemmista vuorotyössä. En kehtaa varsinaisesti valittaa arjen raskaudesta, kun tiedän olevan olemassa yksinhuoltajia, suurperheitä ja perheitä, joissa lapsilla on erityisvaikeuksia, sairauksia ja vaikka mitä muita haasteita. Vaikka tietyssä mielessä pääsemmekin helpolla, ei se siltä aina tunnu. Olisikin mukava kuulla, millä keinoilla te muut saatte pyöritettyä arkirumbaanne. Kokkaatteko viikon ruuat valmiiksi pakastimeen viikonloppuna vai turvaudutteko valmisruokiin? Ulkoistatteko kodin siivouksen ammattilaiselle vai suljetteko tyynesti silmänne sotkuilta? Pakkaatteko seuraavan päivän tavarat valmiiksi edellisenä iltana vai laitatteko kellon aamulla soimaan aina niin paljon aiemmin, että ehditte ajoissa sinne minne pitääkin? Excel-taulukko kotitöiden jaosta, yhteinen sähköinen kalenteri, säännölliset treffi-illat puolison kanssa - mikä on ehdoton edellytys toimivalle arjelle?

Niin, että miten tämän paletin oikein saa haltuun? Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

Elämää töihinpaluun jälkeen (onko sitä?)

Uudenlaista arkea on eletty nyt neljä viikkoa ja tuntuu, että aika on alkanut kulkea jollain pikakelauksella. Työpäivien jälkeen ei ehdi tehdä juuri muuta kuin hakea lapsen päiväkodista, syödä ja kohta onkin jo aika ryhtyä iltatoimiin ja laittaa lapsi unille. Päivät vaihtuvat kalenterissa niin nopeasti, ettei niissä tahdo pysy perässä ja kepeä perjantaifiilis muuttuu turhankin nopeasti siihen maanantaiaamun tahmeaan tunteeseen, kun sukalle ei tahdo löytyä paria ja hammastahnaa tippuu paidalle minuutti ennen lähtöä. Lievä ylivireys pitää huolen siitä, että aikaiset aamuherätykset sujuvat vielä toistaiseksi helposti, mutta illalla onkin vaikeampaa saada pidettyä silmiä auki tv:n ääressä edes puolikkaan jakson verran, vaikka sarja olisi kuinka kiinnostava. Olenkin mennyt joinain iltoina nukkumaan jo kymmenen jälkeen, mikä on kaltaiselleni iltavirkulle melkoisen poikkeuksellista. Töihin palaaminen on ollut monella tapaa paitsi hektistä, myös kuormittavaa. Huomaan monesti olevani työpäivän jälkeen niin poikki, että kaupassa käyntikin tuntuu ylivoimaisen raskaalta suoritteelta. Yhä aiemmin pimenevät illat eivät varsinaisesti auta nostamaan vireystilaa.

Blogiin en ole kirjoitellut pitkään aikaan mitään, vaikka monesti se onkin ollut mielessä. Olen yrittänyt tehdä jonkinlaista linjanvetoa siitä, mitä haluan ja mitä ylipäänsä voin kirjoittaa tänne, enkä ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen. Työ vie tällä hetkellä niin ison siivun elämästäni ja ajatuksistani, ettei tilaa muulle oikein tunnu olevan. Työasiat haluan kuitenkin ehdottomasti sulkea blogin ulkopuolelle. Työ- ja siviiliminän yhdistäminen somessa saattaa toimia joissain ammateissa, mutta ei omassani. Parempi siis vetää tiukempaa linjaa kuin katua. Mitä sitten jää jäljelle? Kirjoittelisinko tänne siitä, kuinka taaskin syötiin jauhelihakastiketta ja kuinka paljon jälleen kiristää, kun ei ole saanut aikaiseksi siivota? Kuinka valtaosa illasta meni sohvalla maatessa, kun en muuhun venynyt? Siitä, kuinka päiväkodissa mustikkakiisseliin tahriintunut ja siitä vasta kolmen päivän päästä pesuun päätynyt paita ei yllättäen tullut puhtaaksi? Niin, perusarjesta jää lopulta aika vähän jaettavaa, varsinkaan sellaista joka kiinnostaisi ketään. Enkä nyt yritä lainkaan sanoa, että elämämme olisi jotenkin huonoa tai että tilanteessa olisi jotain valitettavaa. Uskoisin, että tätä samaa arkea eletään useimmissa lapsiperheissä, joissa vanhemmat käyvät töissä. Joku toinen onnistuu löytämään siihen silti kiinnostavan tulokulman niin, että siitä tavallisesta, kaurapuuron värisestä arjesta saa kirjoitettua hauskoja/oivaltavia/koskettavia/samastuttavia blogipostauksia. Itselläni tuo punainen lanka on ainakin toistaiseksi vielä hakusessa.

k

Vaikka nyt tuntuukin siltä, että tämä blogi on tullut tiensä päähän, en heitä vielä hyvästejä. Tiedostan, että elän tällä hetkellä murrosvaihetta, jossa yritän löytää työminäni uudelleen ja sovittaa sitä yhteen äitiyden kanssa. Uskokaa pois, se ei aina suju ihan kivuttomasti. Vaikka nyt arjen palasten kokoaminen toimivaksi kokonaisuudeksi onkin kokopäivätyötä, saattaa tilanne olla jo pian ihan toinen. Silloin alan todennäköisesti kaivata elämään muutakin sisältöä työn ja perheen rinnalle. Bloggaaminen voi hyvinkin olla se juttu, jonka kautta saan sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vastapainoa kaikelle muulle. Palataan siis asiaan, ennemmin tai myöhemmin!