24. marraskuuta 2015

Sukupuolisensitiivisyydestä ja someraivosta

En ole aiemmin blogissa ottanut kantaa mihinkään yhteiskunnallisiin aiheisiin, vaan pitänyt jutut turvallisesti oman navan ympärillä pyörivinä. Nyt en kuitenkaan malta olla tarttumatta viime päivinä iltapäivälehtiä myöten puhuttaneeseen aiheeseen, joka on ensin hämmentänyt ja sitten vihastuttanut minua. Kyllä, minäkin haluan sekoittaa lusikkani Anttilan lelumainossoppaan.

Sattumalta juuri viime viikolla puhuimme työpaikan kahvitunnilla siitä, kuinka näennäisesti vähäpätöisillä asioilla voi olla lopulta suurikin merkitys sille, miksei sukupuolten välinen tasa-arvo edelleenkään toteudu Suomessa sillä tavalla, jolla sen soisin. Keskustelu lähti liikkeelle tehtävänimikkeiden sukupuolittuneista päätteistä (esimies, virkamies ym.) ja samassa yhteydessä käytin myös esimerkkinä kauppojen tapaa erotella tyttöjen ja poikien lelut toisistaan sukupuolistereotypioita ylläpitävänä käytäntönä. Samaan aiheeseen tarttui hieman kärkevämmin sanakääntein Nuorgamin Emmi, joka blogissaan kritisoi Anttilan tapaa mainostaa verkkosivuillaan leluja naurettavaksi ja ummehtuneen vanhanaikaiseksi. Tytöille mainostetaan nukkeja, prinsessa-asuja ja leikkikeittöitä, pojille autoja, legoja ja toiminnallisia leluja. Mainostekstissä kerrotaan, kuinka tyttöjen ja poikien leikit erottaa jo varhain ja kuinka tytöt suuntautuvat hoivaamisleikkeihin jo taaperoiässä. Näinkö tosiaan on?


Vaikka tyttöjen ja poikien välillä onkin biologisia eroja, jotka jossain määrin heijastuvat myös käyttäytymiseen, syntyvät suurimmat erot sukupuolten välillä ymmärtääkseni kasvatuksen tuloksena. Tuskinpa kenelläkään pikkutytöllä on syntyessään luontaista taipumusta vaaleanpunaiseen väriin tai pikkupojalla kaivinkoneisiin, vaan mielenkiinnon kohteisiin vaikuttaa suuresti se, millaisia virikkeitä lapsi saa ympäristöstään ja millaisella palautteella tietynlaista käyttäytymistä vahvistetaan tai toisaalta heikennetään. En usko sukupuolen olevan puhtaasti sosiaalinen konstruktio, mutta ympäröivä kulttuuri ja sen odotukset vaikuttavat kuitenkin vahvasti sukupuolirooleihin kasvamiseen. Vaikka joku voisi ajatella, ettei leluilla tai niiden mainonnalla ole mitään merkitystä tasa-arvon toteutumisen kannalta, niin tosiasia on se, että ohjaamalla tyttöjä ja poikia vahvasti eri tyyppisten leikkien pariin vahvistamme niitä sukupuolistereotypioita, jotka osaltaan jarruttavat tasa-arvon toteutumista. Siksi onkin ihan terveellistä välillä miettiä, millaisia käyttäytymismalleja saatamme jopa tiedostamattamme tarjota lapsille.


Itse haluan kasvattaa lapsemme mahdollisimman sukupuolisensitiivisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin lapsen sukupuolen tai estäisin häntä olemasta tyttö, vaan sitä, että hän saa toteuttaa itseään sillä tavalla, joka hänestä itsestä tuntuu luontevimmalta. Jos hän haluaa leikkiä nukeilla, hän saa leikkiä nukeilla. Jos taas autot kiinnostavat, niin sitten hän ajelkoon autoilla. En näe mitään syytä sille, että hänen tulisi leikkiä tai käyttäytyä jollakin tietyllä tavalla vain siksi, että hän on tyttö. Ainakaan meidän kaksivuotiaan leikeissä sukupuoli ei näy vielä millään tavalla, vaan häntä kiinnostavat palikat, palapelit, keinuminen ja kirjat. Lelulaatikosta löytyy niin nukke kuin autokin, mutta kumpikaan niistä ei ole erityisen ahkerassa käytössä. Myöskään esimerkiksi pukeutumisen suhteen hänellä ei ole vielä mitään preferenssejä, vaan päälle voi pukea melkeinpä mitä vain. Eilisellä Prisma-reissulla hän omatoimisesti sovitteli innoissaan sinistä autopipoa ja kirkkaanpunaista lippistä, molemmat kaiketi poikien asusteiksi luokiteltuja. Vaikka yksittäisen lapsen käyttäytyminen ei tietenkään todista mitään sukupuolierojen olemassaolosta tai -olemattomuudesta, uskoisin ettei tyttäremme ole ihan ainoa laatuaan. Maailma on varmasti pullollaan tyttöjä, joita kiinnostaa tekniikka, pallopelit ja joiden lempiväri on sininen, sekä vastaavasti poikia, jotka pitävät kotileikeistä, hoitavat nukkeja ja haluavat varpaisiinsa kynsilakkaa. Kuuluisiko näiden lasten tuntea itsensä jotenkin vääränlaisiksi tai epänormaaleiksi? Mielestäni ei, mutta monen muun mielestä ilmeisesti kyllä.


Emmin blogipostaus sai aikaan sellaisen someraivon, että heikompaa hirvittää. Anttilaan mainokseen puuttuminen johti siihen, että Emmi joutui paskamyrskyn silmään, jossa sadat ihmiset kokivat oikeudekseen haukkua, huoritella ja uhkailla häntä erilaisissa kanavissa. Se ei varmaankaan yllätä ketään, että tasa-arvoasioista kirjoittava nainen saa kuulla olevansa femakko tai kukkahattu, mutta että pedofiili tai mielisairas? On toki surullista, että feministi on edelleen joidenkin mielestä haukkumasana. Sen sijaan on suorastaan pelottavaa, että sukupuolistereotypioita kyseenalaistava kirjoitus voi johtaa tällaiseen vihaan. Keneltä se on pois, että leluja ei luokiteltaisi sukupuolen mukaan, vaan esimerkiksi tuoteryhmittäin? Eikö olisi pelkästään järkevää, että lapset saisivat leikkiä sellaisilla leluilla kuin haluavat riippumatta sukupuolesta, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä leimautuvansa sen takia? Ja miten ihmeessä on mahdollista, että sananvapauden nimissä voi suoltaa nykyään ties minkälaista sontaa, joka loukkaa paitsi yksilöä, myös kokonaista sukupuolta. Tätä keskustelua seuranneena ei voi todeta muuta, kuin että naisviha elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sosiaalinen media on madaltanut kynnystä ottaa kantaa ja tuoda esille erilaisia mielipiteitä, mikä on periaatteessa hyvä. Kun asiallisen keskustelun sijaan mennään henkilökohtaisuuksiin ja aletaan kiusata ja jopa uhkailla ihmisiä, jotka sattuvat olemaan eri mieltä kuin itse, ollaan pelottavien asioiden äärellä. Mikä hitto meitä ihmisiä vaivaa?!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti