10. joulukuuta 2017

Viikkokatsaus nro 48

27.11.
Maanantaina kävimme pitkästä aikaa kirjastossa. Lainaan lähti paitsi lastenkirjoja, myös muutama dekkari itselleni. Olen pitkään jonottanut Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -kirjaa, mutta nyt bongasin sen hyllystä ja nappasin tietysti mukaan. Nuo "Vain viikon laina-aika"-tarralla varustetut kirjat ovat aina pienoinen haaste, mutta uskoin ehtiväni lukea sen. Parhaat kirjat imaisevat kyllä mukaansa niin, ettei lukemiselle ole vaikeaa löytää aikaa. Nipistää sitten vaikka yöunista, jos ei muusta.

28.11.
Tiistaina käytimme FunParkin ilmaislipukkeen ja kävimme siellä hurvittelemassa ennen puiston lopullista sulkeutumista. Tyttö oli aivan innoissaan ja kehui, kuinka tämä oli "paras päivä ikinä". Vaikka huvipuistossa oli jos jonkinmoista härveliä, olivat pomppulinna ja trampoliini silti isoimmat vetonaulat. Kieltämättä itsekin teki mieli hyppimään, mutta ehkä täytyy vielä hetki palautua synnytyksestä ennen kuin uskaltaudun trampoliinille.

29.11.
Keskiviikon kuva-arvoitus: Mikä ei kuulu joukkoon? Mies järjestää aina silloin tällöin tällaisen aarteenetsinnän siirtelemällä yön aikana ruokatuotteita jännittäviin paikkoihin. Viime aikoina olen löytänyt xylitol-pastillit astiakaapista, leikkelepaketin viinikaapista ja voipaketin leipähyllyltä. Tällä kertaa leikkelepaketti oli ilmestynyt kuivatavarakaappiin. Unissakävelijöistä olen kuullut, mutta unissasyöjiä en tiedä kuin tämän yhden. Kerrankin mies oli kaatanut jogurttia Oivariinin sekaan ja lusikoinut yöpalansa tyytyväisenä voipurkista. Jopa homeiset leivät ovat kadonneet kaapista yön aikana. Toiminnanohjauksen lisäksi myös makuaisti taitaa hieman häiriintyä puoliunessa.

30.11.
Usein väitetään, että blogeissa ja somessa annetaan liian ruusuinen ja kaunisteltu kuva arjesta. Eihän kenenkään elämä ole vain huolella mätsättyjä asukokonaisuuksia, kauniita kukka-asetelmia ja herkullisia sunnuntaibrunsseja ystävien kanssa. Itse en pyri (ainakaan tietoisesti) rakentamaan mitään idylliä elostamme, mutta toki sitä tulee jaettua enemmän positiivisia kuin negatiivisia juttuja. Liian kauniista ja siloitelluista kuvista minua ei kaiketi ole päässyt ennenkään moittimaan, mutta ihan tälle tasolle en ole aiemmin mennyt. Siinä on siis vauva-arkea parhaimmillaan, joka paikka täynnä sitä itseään. Sillä välin kun hain kameran, ehti pikkusisko myös sekä puklata että pissata hoitoalustalle. Tämän eriteshown olin jo osittain päässyt unohtamaan esikoisen jäljiltä, huoh. Tuohon vielä kun lisätään maidossa uitetut paidat ja lakanat, niin ei tarvitse huolehtia, että uusi pesukone jäisi toimettomaksi.

1.12.
Perjantaina päästiin vihdoin avaamaan joulukalenterin ensimmäinen luukku. Tai oikeastaan kaksi, sillä hankkimani partiolaisten joulukalenterin lisäksi esikoinen sai kummeiltaan suklaakalenterin. Tonttulakkikin kaivettiin esille päiväkodin puurohetkeä varten ja näin päästiin kunnolla joulutunnelmaan heti kuun ensimmäisenä päivänä. Illemmalla kävimme Koiramäen Joulussa sekä katsoimme kaksi eri joulukalenteria televisiosta, eli joulukuumetta lähdettiin nostattamaan toden teolla. Hyvin huomaa, kuinka lasten myötä joulu on saanut uuden merkityksen ja siihen on halua panostaa eri tavalla kuin aiemmin. Olen kyllä aina ollut jouluihmisiä, mutta kuitenkin melko maltillisella otteella. Stressiä ja pakkopullaa pyrin välttämään, mutta esimerkiksi lahjojen hankinta on kyllä joka vuosi oma koitoksensa. Joulun alla kaupoissa pyöriminen ei ole varsinaisesti mitään rentouttavaa puuhaa. Tänä vuonna vakaa aikomukseni on hankkia lahjat ajoissa, mutta katsotaan vaan kuinka olen taas aatonaattona paniikkiostoksilla. Onneksi joulun vietto on paljon muutakin kuin lahjoja ja siihen kaikkeen muuhun pyrin keskittymään. Hyvä ruoka, yhdessäolo ja rento tunnelma, niistä on paras joulu tehty.

2.12.
Lauantaina löysimme itsemme Koiramäen Joulusta jo toisena päivänä peräkkäin. Perjantain vierailu yhdessä Katjan perheen kanssa oli sovittu hyvissä ajoin, mutta lauantain keikka tuli vähän ex tempore. Miehen veljenpojat tulivat meille hoitoon ja heillä oli vapaalippuja, joten menimme sitten . Virittäydyimme ensin lasten kanssa tunnelmaan leipomalla joulutorttuja, jonka jälkeen suuntasimme kohti Särkänniemeä. Lauantaina oli selvästi enemmän väkeä liikkeellä kuin edellisiltana, minkä vuoksi tunnelma oli vähän erilainen. Nyt esimerkiksi joulupukin pakeille joutui jonottamaan, mutta tokihan siellä piti käydä lahjatoivelistaa päivittämässä. Mies keksi videoida joulupukin kanssa käydyn keskustelun, jotta saimme napattua lahjatoiveet talteen. Kävimme myös mm. joulukorttipajassa, jossa esikoinen askarteli kirjeen joulupukille. Kirje taitaa olla muuten vieläkin postittamatta, mahtaakohan se ehtiä enää ajoissa Korvatunturille...?
3.12.
Sunnuntaina oli ensimmäinen adventti. Kahtena edellisenä päivänä satanut lumi oli enää muisto vain, mutta vesisateesta huolimatta jatkoimme joulufiilistelyä ja kutsuimme väkeä iltapäiväkahville. Samalla sytytimme ikkunaan joulutähden ja totesinkin, että tämä voisi olla meidän uusi jouluperinne, tähdensytytysjuhlat. Pöydästä löytyi joulutorttuja, kermavaahdolla ja luumuhillolla täytettyjä sarvia, saaristolaisleipää metwurstitäytteellä, juustoja, hedelmiä, piparkakkuja ja suklaata. Niin ja juustonaksuja, tietysti. Siskoni myös piilotti joulutikkareita pitkin asuntoa ja lapset saivat sitten etsiä niitä samaan tapaan kuin pääsiäisenä suklaamunia. Hauskat juhlat saatiin kasaan muutaman tunnin varoitusajalla. Ensi vuonna uudestaan!

Viikkokatsaus nro 47

20.11.
Maanantaiaamuna pyörähdimme päiväkodissa valokuvauksessa. Tyttö pääsi ensimmäisten joukossa kuvaan, sillä hänellä ei ollut hoitopäivää. Neiti ei olisi kuitenkaan millään malttanut lähteä pois, sillä päikkykaverien kuvausten seuraaminen oli niin mielenkiintoista. Kuvaaja teki kyllä tosissaan töitä saadakseen lapset katsomaan kameraan oikeaan aikaan, rentoutumaan ja hymyilemään. Pehmonalle heilui ahkerasti toisessa kädessä samalla kun kamera räpsyi toisessa. Ei ihmekään, että olemme saaneet kahtena aiempana vuonna niin onnistuneet kuvat pienestä päikkyläisestä. Tänä vuonna kuvat tulivat ennätysnopeasti jo parin päivän päästä kuvauksesta. Ilmeet eivät olleet tällä kertaa ihan yhtä onnistuneita ja joissain kuvissa asento oli vähän hassu, näytti siltä kuin tyttö olisi pidätellyt pissaa. Mutta saatiin me kuitenkin ne pakolliset jääkaappimagneetit tilattua isovanhemmille ja tietysti kotiinkin. Aika hyvissä hinnoissa nuo kuvat muuten ovat, seitsemänkymppiä meni että humpsahti pariin hassuun kuvaan ja jääkaappimagneettiin! Ihan hyvä bisnes, etten sanoisi.

21.11.
Tiistaina kävimme ostamassa leivontatarvikkeita ristiäisiä varten. Suuntasimme Nokian uuteen Prismaan, jossa kävimme samalla reissulla myös lounaalla. Oksa-ravintolan yhteyteen oli rakennettu leikkipaikka, jota markkinoin etukäteen lapselle, että se on varmasti hieno, kun paikka on ihan uusi. No, onhan tuo toki ihan tyylikäs, mutta aika pelkistettyä mallia. Onkohan leikkinurkka vielä keskeneräinen, vai onko ajateltu, etteivät lapset kaipaa tuon enempää virikkeitä? Hyvin tyttö tuolla laatikossa kuitenkin viihtyi ja lähtiessä piti käydä nämä perinteiset uhkailu-lahjonta-kiristäminen -keinot läpi ennen kuin päästiin sinne kaupan puolelle. Ostin mm. elintarvikevaa'an, sillä sain jostain päähäni, että haluan kokeilla ristiäisiin macaron-leivosten tekemistä. Tiistaina tein kuitenkin ensin toisen erän lusikkaleipiä, sillä maanantaina tekemäni ensimmäinen satsi ei ollut mielestäni riittävän hyvä. En siis ollut aiemmin tehnyt lusikkaleipiä ja taisin paistaa pikkuleipiä vähän liikaa, sillä ne olivat makuuni turhan kovia, eivät sellaisia pehmeän mureita, jollaisia niiden mielestäni kuuluisia olla. Tiistain erä onnistuikin täydellisesti, mutta huh mikä homma! Oikeasti, kuka on keksinyt, että muruista taikinaa on kätevä yrittää ensin painella lusikkaan ja saada pikkuleipä siitä vielä pellille ehjänä? Itselläni meni yhden taikinan lusikoimiseen yli tunti, kun vielä tasoitin veitsellä jokaisen pikkuleivän pohjan, jotta ne olisi helppo täyttää. Kyllä oli rakkaudella väännetyt lusikkaleivät.

22.11.
Keskiviikkona olimme lasten ja äitini kanssa koko päivän Ideaparkissa metsästämässä minulle vaatteita ristiäisiin. Ajatuksissa oli kaksiosainen asu, jotta siinä olisi mahdollisimman helppo imettää. Esikoisen ristiäisissä istuin nimittäin pariin otteeseen vessassa imettämässä, kun mekko piti nostaa korviin eikä sitä viitsinyt tehdä vieraiden edessä. Nyt olin jo hankkinut tyllihameen, johon hain sitten sopivaa yläosaa. Ahkerasta ja ennakkoluulottomasta sovittelusta huolimatta mikään paita ei ollut mieleinen, joten jouduin palaamaan sitten reissulta tyhjin käsin. Ja miten tämä kuva liittyy tähän tuloksettomaan ostosreissuun? No ei mitenkään, sillä tajusin jälkikäteen ettei keskiviikolta löytynyt yhden yhtäkään kuvaa. Yksi kuvakaappaus sen sijaan oli tallentunut, eli se kelvatkoon. Perheemme WhatsApp-ryhmästä pukkaa jos jonkinlaista viestiä päivittäin. Tällä kertaa siskoni jakoi Me Naisten testin, jolla voi kokeilla kuinka hyvin tuntee nuorisolaisten termit. Oma tulokseni näkyy yllä, olen siis ebin eli nuorisolainen AF. Entä ite?

23.11.

Torstaina mies oli yötä pois kotoa, taisi olla joku asiakastilaisuus. Usein näinä päivinä menen ruoanlaiton suhteen sieltä mistä aita on matalin, eli käymme joko ulkona syömässä tai sitten syömme valmisruokaa. Tällä kertaa vuorossa oli pakastepizzat, jotka heitimme uuniin tullessamme kotiin tytön tanssiharrastuksesta. Pizzojen valmistumista odotellessa oli hyvää aikaa sovitella asua päiväkodin perjantaisiin naamiaisiin. Keijupuku tosin alkoi olla jo sen verran nafti, että seuraavana aamuna päikkyyn lähtikin Minni Hiiri. Olipa muuten hyvää tuo Grandiosan mozzarellapizza, taisi tulla uusi suosikki. Olen siis aiemmin suosinut Dr Oetkerin mozzarellaa, mutta tämä oli kyllä vielä parempi. Pakkauksen lupaus "makutestin voittaja" ei siis ollut pelkkää mainospuhetta.


24.11.
Perjantaina oli sitten niiden macaronien vuoro. Monesti aiemminkin olen halunnut kokeilla macaroneja, mutta olen lannistunut jo etukäteen kaikkien negatiivisten keskustelupalstakommenttien myötä, niin haasteellista niiden leipominen tuntuu olevan. Nyt kuitenkin lähdin yrittämään ja salaa toivoin, että minulla olisi aloittelijan tuuria. Olin viikon mittaan lueskellut lukuisia eri reseptejä ja vinkkejä macaronien valmistukseen, jotta välttyisin pahimmilta sudenkuopilta. Punnitsin kaikki aineet grammalleen uudella vaa'allani, käytin huoneenlämpöisiä valkuaisia, sekoitin mantelijauhot ja tomusokerit monitoimikoneella ja siivilöin ne huolellisesti, tipauttelin peltejä pöytää vasten ilmakuplien poistamiseksi, kuoretin leivonnaisia ennen paistoa ja tein kaiken mahdollisen, mitä oli neuvottu. Ja silti joku meni pieleen! Kuten kuvasta näkyy, macaroneihin muodostui kyllä jalka (eli tuo röpyliäinen osa), mutta se ei kohonnut vaan levisi. Ihmeen tyynesti otin tämän epäonnistumisen vastaan, joskus ennen olisin varmaan paiskannut leivokset suoraan pelliltä roskiin. Googlettelun perusteella selvisi, että macaronien leviäminen johtunee siitä, että taikinaa on sekoitettu liikaa ja se on näin ollen liian löysää. Jotain osviittaa tästä ehkä antoi se, että en meinannut millään saada pursotettua leivoksia, vaan ne tuppasivat leviämään jo ennen paistoa. Ensimmäisen pellillisen kaavinkin takaisin pursotuspussiin, koska macaroneista meinasi tulla yksi yhtenäinen lätty. No, seuraavalla kerralla sitten vähän hellempi ote sekoittaessa. Ristiäisiin näitä ei kehdannut laittaa tarjolle, mutta sunnuntain rääppiäisissä ne hävisivät parempi suihin alta aikayksikön.

25.11.
Lauantaina oli meidän pikkuisen ensimmäinen oma juhla. Lapsi kastettiin kuten esikoinenkin, vaikka itse en uskossa olekaan. Miehelle tämä oli kuitenkin tärkeä asia ja päätimme noudattaa perinteitä, vaikka se vähän omaa ajatusmaailmaani vastaan sotiikin. Onhan tuossa kieltämättä oma hienoutensa, kun pääsee pukemaan lapselle kastemekon, jonka mummini on aikanaan tehnyt lapsilleen ja jota käytetään nyt kolmannessa sukupolvessa. Minut itsenikin on siis kastettu tuossa koltussa. Isosisko sai toimituksessa tärkeän tehtävän kuivata pienen pää kasteen jälkeen. Tehtävä tulikin suoritetuksi niin huolellisesti ja perusteellisesti, että itseä alkoi oikein hymyilyttää. Emme paljastaneet neidin nimeä etukäteen, mutta kovin suurena yllätyksenä se ei tainnut lähipiirille lopulta tulla. Nimi on nimittäin sellainen, jonka esikoinen keksi odotuksen loppuvaiheessa ns. työnimeksi vauvalle ja sitä jonkin verran käytettiinkin. Itse en oikein osannut puhua kuin vauvasta tai pikkusiskosta siihen asti, kunnes nimi tuli virallisesti päätettyä. Ja koska päätös saatiin aikaiseksi kaksi päivää ennen ristiäisiä, olen opetellut kutsumaan pikkuista omalla nimellään vasta nyt. Toinen ja kolmas nimi tulivat meiltä suvusta ja noudattavat samaa kaavaa kuin esikoisella. Toinen nimi on isoisoäidiltä ja kolmas sitten äidiltä. Tai oikeastaan kolmas nimi on paitsi äidiltä, myös mummulta, tädeiltä ja serkulta. Lapsuudenperheessäni kun meillä kaikilla viidellä naisella on sama toinen nimi ja myös siskoni jatkoi samaa perinnettä omalle tyttärelleen. Ristiäiset olivat kaikin puolin onnistuneet ja mukavat juhlat. Olimme myös miehen kanssa tyytyväisiä siihen, että emme edes yrittäneet ahtaa tätä porukkaa meille, vaan menimme suosiolla paikalliselle srk-talolle, jossa oli tilaa temmeltää eikä tarvinnut huolehtia siivouksesta. Myös pitopalvelun käyttö oli hyvä ratkaisu, eipähän tarvinnut stressata tarjottavistakaan. Paitsi tietysti niistä lusikkaleivistä ja macaroneista, mutta se oli kuitenkin pientä se.

26.11.
Sunnuntaipäivä hurahti ystävien parissa ja vasta illalla tajusimme, että ristiäislahjat ovat edelleen avaamatta. Lahjojen saaja ei itse vielä ymmärtänyt asian päälle, mutta isosisko oli kovin innoissaan avaamisoperaatiosta. Ihania muistamisia pikkuinen sai, mm. nimeensä hyvin sopivia koruja. Juhlien jälkeen on usein vähän tyhjä olo, mutta itse en antanut sille valtaa, vaan aloin jo suunnitella seuraavia juhlia. Jouluhössötys alkakoon!

5. joulukuuta 2017

Viikkokatsaus nro 46

13.11.
Isänpäiväaamiaiselta jäi yli vähän kaikenlaista, joten aloitimme viikon sitten tällaisella terveellisellä aamupalalla. Croissantit ovat muutenkin esikoisen herkkua, mutta Nutella-täytteellä ne olivat tietysti vielä parempia. Näistä lautasella olevista leivonnaisista neiti kelpuutti itselleen tuon etummaisen, koska toinen oli vähän kärsinyt kuljetuksessa eikä hän kuulemma tykkää "littaantuneista" croissanteista. On se tarkkaa. Ihme ja kumma, tuolla purkissa on vieläkin Nutellaa jäljellä, vaikka siitä on leivottu tämän jälkeen joulutorttujakin. Se ei silti kerro siitä, että täällä olisi syöty jotenkin vähemmän sokeria viime aikoina, vaan ennemminkin siitä, että makeita herkkuja on ollut liikaakin tarjolla. Marraskuun pimeys, imetys ja ties mitkä muut (teko)syyt ovat aiheuttaneet sen, että sokerin syönti on lähtenyt aika lailla lapasesta. Mutta eihän tässä nyt joulua kohti mentäessä kannata ruveta vähentämään. Ensi vuonna sitten. Ihan varmasti. Kyyyllä kyllä.

14.11.
Tiistaina kävimme lounaalla Bistro & Café Miss Adassa, joka avattiin hiljattain Ylöjärvelle. Vanhassa kotikunnassani ei juurikaan ole ravintolatarjontaa Pepperiä lukuun ottamatta, sillä Tampereen runsas ravintolavalikoima houkuttaa asiakkaat helposti pois kotinurkilta. Guy ja Maiju Peled ovat kuitenkin tarttuneet rohkeasti haasteeseen ja pystyttäneet viihtyisän koko perheen bistron keskelle kauppakeskusta. Miss Adassa tarjotaan päivittäin vaihtuvalta listalta lounasta, päivällistä ja kahvilatuotteita. Raaka-aineet hankitaan mahdollisimman pitkälle lähituottajilta ja ruoka tehdään alusta asti itse pastoja ja leipiä myöten. Tällä ensimmäisellä visiitillä lounasloheni oli ihan maistuva, mutta hivenen ylikypsä. Lapsi tykkäsi kovasti tomaattipastastaan ja käly fetasalaatistaan. Jälkiruuaksi maistelimme leivonnaisvitriinin herkkuja. Tämän jälkeen olen käynyt jo toisenkin kerran Miss Adassa lounaalla. Silloin söin ihanan tuhdin savulohipastan, mies ja tytär taas herkullista tomaattikeittoa. Illalliselle emme ole vielä ehtineet, mutta tämä pitää kyllä korjata mahdollisimman pian. Miss Ada on todella tervetullut lisä Ylöjärven ravintolatarjontaan ja siellä kannattaa poiketa ihan varta vasten.

15.11.
Kytät = poliiseja! Aika vahva statement tuolla Pirkkalan S-Marketin vessassa. Tai no voihan se olla, että viesti ei välity oikein minulle, koska en ihan ota selvää noista muista töherryksistä. Mutta hyvä että nuorisolla löytyy mielipiteitä ja halua ottaa kantaa. Vai oliko tämä sittenkin valistusta nuoremmalle polvelle, että tietäisivät mitä tarkoitetaan kun puhutaan kytistä?

16.11.
Torstaina tartuin pitkästä aikaa imuriin. Ja pitkästä aikaa tarkoittaa tässä yhteydessä oikeasti todella pitkää aikaa. Meillä kävi nimittäin liki vuoden verran kotisiivooja, minkä vuoksi vältyin hyvän tovin imuroinnilta, vessan pesulta ja moppaamiselta. Valitettavasti nyt kun palkansaajia on tässä taloudessa vain yksi, oli siivoojasta järkevämpi luopua ja ottaa imuri itse kauniiseen käteen. Saavutetuista eduista on aina vaikea luopua ja kieltämättä lykkäsin siivouksen aloittamista aika moneen otteeseen. Torstaina oli viimein pakko tarttua toimeen, sillä kastepappi oli iltapäivällä tulossa käymään ja sitä varten koti piti luonnollisesti laittaa kuntoon. Eihän tuo imurointi nyt oikeasti edes ole niin paha rasti, mutta siivoaminen yleisesti ottaen on tympeää puuhaa, jonka olen valmis ulkoistamaan heti kun siihen on taas taloudellisesti mahdollisuus. Se on muuten jännä, miksi kotisiivoojaa pidetään jotenkin kauhean ylellisenä asiana. Siskonikin kommentoi, että "aikamoista luksuselämää", kun kerroin etten ole siivonnut vessaa liki vuoteen. Eihän sitä yleensä hämmästellä, jos joku käy ravintolassa syömässä, vaikka ruuan voisi tehdä itsekin. Eikä sitä, jos käy kampaajalla, kun hiukset voisi leikata ja värjätä myös kotona. Mutta jos ostat siivouspalveluita, sitä jaksetaan kyllä päivitellä. Enkä viittaa tässä nyt pelkästään siskooni, vaan yleisesti kommentteihin mitä olen saanut, kun olen maininnut että meillä käy siivooja. Eikös se ole kansantaloudellisestikin järkevää ostaa palveluita ja työllistää näin yrittäjiä? Siivouspalveluita käyttämällä ostan itselleni myös aikaa ja ennen kaikkea mielenrauhaa, kun siivoamisesta ei tarvitse stressata ja siihen kuluvan ajan voi käyttää johonkin mielekkäämpään. Vaikka palkkatuloja ei tällä hetkellä olekaan, olen silti aikeissa ulkoistaa joulusiivouksen. Olkoon se sitten vaikka joululahja itselleni.

17.11.
Perjantai-iltana ajelimme Jyväskylään kummitytön syntymäpäiville. Juhlat vietettiin päivänsankarin toiveesta discoteemalla ja pukeutumiseen toivottiin jotain bling blingiä. Minulta ei löytynyt mitään sopivaa vaatetta, mutta sen sijaan löysin vessan kaapista ikivanhan glitterhilemeikin, jota sudin reippain ottein luomille. Silmämeikistä tuli oikeasti ihan hieno ja näyttävä, mutta kun yritin ottaa siitä kuvaa, näytti siltä kuin luomilla olisi ollut vain pari hassua hilettä ja jotain öljyä. Miten ihmeessä meikkibloggaajat onnistuvat ottamaan meikeistään järkeviä kuvia? Niinpä päivän kuvana saa nyt sitten olla tuo synttäreillä otettu kännykkäräpsy olohuoneen tanssilattialta. Kyllä, kuvassa on tanssilattia, vai ettekö muka hahmota? Väriläiskät ovat siis lasten hohtavia valotikkuja, joita heiluteltiin riehakkaasti Marcuksen ja Martinuksen tahtiin. Hauskat bileet oli ja itsekin pääsin vähän tanssahtelemaan, kun vauvalle oli innokkaita hoitajia paikalla. Tuon lähemmäs discoa ja tanssilattiaa en taida sitten ihan hetkeen päästäkään.

18.11.
Lauantaina mies lähti omille menoilleen jo aikaisin aamusta, ensin hirvimetsälle ja sitten pikkujouluihin. Me saimme kaveriksi siskoni ja vietimmekin hänen kanssaan koko päivän. Kävimme ensin brunssilla Lillanissa (tästä mahdollisesti lisää myöhemmin), sitten hengailemassa siskon luona, jossa myös isämme liittyi seuraan ja lähdimme porukalla sushibuffettiin. Itsudemo oli itselleni uusi tuttavuus, mutta ensimmäinen käynti ei varmasti jäänyt viimeiseksi. Tarjolla oli paljon muutakin kuin sushia, mm. monipuolinen salaattipöytä sekä herkullisia lämpimiä ruokia. Erityismaininta siitä, että kasvissushit oli aseteltu kokonaan eri pöydälle kuin kalaa ja lihaa sisältävät sushit. Näin ollen myös kala-allerginen mieheni voisi syödä tuolla huoletta kasvissusheja ilman pelkoa siitä, että samoilla ottimilla on otettu kalaa. Tyttö maisteli reippaasti muutamaa erilaista sushia, mutta minikokoiset kevätkääryleet ja jälkkärijäätelö vievät vielä tällä erää voiton. Koulutus jatkukoon... Itse maistoin ensimmäistä kertaa friteerattua sushia, mikä kuulostaa epäilyttävältä, mutta oli yllättävän hyvää. Suosikkini oli silti nuo nigirit, joiden päällä oleva lohi on kevyesti grillattu. Santsikierroksella en hakenutkaan paljon muuta kuin niitä.

19.11.
Sunnuntaita vietimme lasten kanssa varsin rennoissa merkeissä. Mies kotiutui vasta iltapäivän puolella pikkujouluistaan ja oli sen verran väsyneen oloinen, että katsoimme parhaaksi lähteä pois jaloista siskoni luo, jossa toinen siskoni oli lastenvahtina. No, olisimme kyllä lähteneet muutenkin, mutta jätimme miehen suosiolla kotiin toipumaan. Rankkaa tuo juhliminen tällä iällä. Vauvalle taas on rankkaa tällä hetkellä se, jos hän on hereillä enemmän kuin tunnin-pari kerrallaan. Laitoin siis neidin sitteriin siksi aikaa, että saisin tiskit laitettua enkä todellakaan olettanut, että hän vielä nukahtaisi, mutta niin vain kävi. Kamera piti kaivaa esille sen takia, etten ole tottunut itsekseen nukahtavaan lapseen. Esikoinen nimittäin nukahti sisällä lähes poikkeuksetta vain rinnalle, mutta tämä kuopus on päässyt välillä yllättämään. Kyllä hänkin mieluiten nukahtaa rinnalle tai syliin, mutta joskus näköjään myös näin. Varmimmin molemmat tytöt ovat kuitenkin nukahtaneet autossa. Äitiinsä tulleet - itsehän nukun siis edelleen autossa aina kun on vähänkin pitempi matka. Jos siis en ole itse kuskina, heko heko.

3. joulukuuta 2017

Viikkokatsaus nro 45

6.11.
Tiedättekö mitä tässä kuvassa on? Se on kuulkaa rakkaudenosoitus. Maanantai oli meillä hiukan nahkea päivä ja otimme esikoisen kanssa vähän yhteenkin. Kotona oli sotkuista, mikä yleensä tuppaa kiristämään pinnaani entisestään. Kun lähdimme tyttöjen kanssa illaksi vaatekutsuille, jäi mies pariksi tunniksi yksin kotiin ennen kuin lähti omiin harrastuksiinsa. Sen sijaan, että hän olisi makaillut sohvalla sen ajan kun sai nauttia tyhjästä kodista (niin minä olisin tehnyt), hän olikin raivannut tiskipöydän. Kyllä kelpasi tulla kutsuilta kotiin tiskikoneen huristessa ja ihastella siistiä keittiötä!

7.11.
Tiistaina meillä oli pikkusiskon 1-kuukautisneuvola. Hirveää vauhtia aika rientää, vastahan se syntyi. Mielenkiinnolla odotin, millaiset lukemat neiti vetää vaa'alla, sen verran posket tuntuvat pyöristyneen. Ja niinhän se oli, että painoa oli tullut melkein kilo neljässä viikossa ja pituuttakin muutama sentti lisää. Hyvin tuntuu siis maito riittävän. Se jaksaa tällä toisellakin kertaa hämmästyttää, että minun kehoni pystyy ruokkimaan toisen ihmisen ja se lapsi todella pärjää pelkällä rintamaidolla. Ihme ainetta! Joskus aiemmin olen muuten kirjoitellut tänne blogiin pitkät pätkät imetyksestä, aika tarkkaan tulikin dokumentoita esikoisen imetystaival. Tällä toisella kertaa imetys lähti sujumaan heti alusta asti helposti enkä ole panikoinut, jos vauva ei ole herännyt syömään vähintään kolmen tunnin välein. Kaikenlaisia vaiheita on varmasti vielä edessä imetyksen(kin) suhteen, mutta ainakin toistaiseksi tämä puoli on sujunut mainiosti.

8.11.
Keskiviikkona kävin ystäväni kanssa lenkillä. Rasti seinään, sillä edellisestä kerrasta on niin kauan aikaa, etten edes muista. En ole liikunta- enkä ulkoilmaihmisiä, mutta fakta on se, että vähitellen olisi vähän pakko opetella tykkäämään liikkumisesta. Kaikenlaiset elintasosairaudet kummittelevat mielessä kun ikää karttuu, joten kai se on vaan otettava itseään niskasta kiinni tämän suhteen. Olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ihan aidosti ja oikeasti nauttivat liikunnasta. Ehkä vielä jonain päivänä minäkin kuulun heihin. Ei vaan, kyllähän se lopulta palkitsee kun saa itsensä hilattua ylös, ulos ja lenkille. Mutta miten se lähteminen onkin vaan niin kertakaikkisen vaikeaa?

9.11.
Torstaitortillat. Tai oikeastaan quesadillat, mutta se ei rimmaa yhtä kivasti. Välissä jauhelihaa, salsaa ja cheddarjuustoraastetta, päällä lempiasiaa eli guacamolea runsaalla korianterilla, sekä ranskankermaa.  Tällainen texmex-aiheinen sapuska uppoaa meillä hyvin koko perheelle, siksi sitä tuleekin tehtyä suht usein. Hyvää oli, kiitos nam.

10.11.
Perjantaina rohkenin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen hetkeksi tuulettumaan ilman vauvaa. MIB järjesti Unelmia kohti -bloggaajaillan, jossa kuvassa komeilevat neljä bloggaajanaista (Sanna Saarikangas, Umppu Koskinen, Maiju Asikainen ja Emmi Nuorgam) jakoivat ajatuksiaan unelmien tavoittelemisesta, oman näköisen uran luomisesta sekä bloggaamisesta. Rennoissa merkeissä järjestetty paneelikeskustelu oli paitsi mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, myös hauska. Vaikka ura-asiat eivät tällä hetkellä olekaan päällimmäisenä mielessä, on aina hyvä pohtia, elääkö sellaista elämää kuin haluaisi ja millaisia unelmia itsellä on. Oli myös kiva kuulla näitä naisia livenä, sillä kaikkien blogeja olen lukenut enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Tilaisuuden jälkeen oli mahdollista jäädä minglailemaan muiden samanhenkisten ihmisten kanssa ja vaikka olenkin tosi huono tutustumaan uusiin ihmisiin, jäin hetkeksi paikalle jutustelemaan. Yllättävän kivuttomasti meni tuo vajaa kolme tuntia, minkä olin pois vauvan luota. Jälleen huomaa, kuinka toisella kerralla osaa ottaa rennommin. Esikoisen kohdalla ensimmäinen erossaolo oli todella vahva kokemus, tuntui suunnilleen siltä kuin joku raaja puuttuisi. Nyt vauvaan ei ole syntynyt ehkä ihan yhtä vahvaa symbioosia, kun huomiota on ollut koko ajan jakamassa myös isompi lapsi. Näin ollen olo ilman vauvaa ei ole yhtä outoa kuin esikoisen syntymän jälkeen oli, mikä on ihan positiivista.

11.11.
Enpä olisi lauantaiaamuna herätessäni arvannut, että illalla olemme lasten päivystyspoliklinikalla TAYS:ssa. Huomasin aamupäivällä, että vauvan sormi punoittaa ja näyttää hieman turvonneelta. Soitin terveyskeskukseen ja kysyin, varaanko ajan seuraavalle viikolle neuvolaan vai pitäisikö tulla näytille. Terveyskeskuksesta pyysivät käymään ja saimmekin päivystysajan vajaan parin tunnin päähän. Yleislääkäri tutki sormen ja vahvisti epäilyni, eli kuopuksella oli kynsivallin tulehdus. Hän halusi konsultoida lastenlääkäriä hoidon suhteen, joten jäimme vielä odottelemaan. Kun menimme uudelleen lääkärin huoneeseen, hän sanoi että lastenlääkäri haluaisi arvioida itse tilanteen paikan päällä. Niinpä sitten lähdimme kohti sairaalaa, jossa olevasta lasten päivystyspolista emme olleet aiemmin edes kuulleet. Meidät otti vastaan aivan mahtava hoitaja, joka oli kyllä niin oikeassa ammatissa ettei tosikaan. Vauva tutkittiin todella tarkkaan ensin hoitajan, sitten lääkäriopiskelijan ja lopulta lastenlääkärin toimesta. Kaikki tehtiin viimeisen päälle tarkasti, otimme jopa syöttöpunnituksen, vaikka vauvan vointi olikin ollut koko ajan hyvä. Hoitaja kehotti valmistautumaan henkisesti siihen, että noin pienellä antibiootti annetaan usein suonensisäisesti ja vauva saatettaisiin ottaa osastolle. Lopulta lastenlääkäri päätyi kuitenkin siihen, että saimme aloittaa suun kautta annettavat antibiootit ja pääsimme kotiin. Olo oli paitsi todella helpottunut, myös kiitollinen siitä kuinka hyvää hoitoa saimme. Vaikka olemme ottaneet molemmille lapsille vakuutukset, emme ole juurikaan käyttäneet yksityisiä lääkäripalveluita, koska esikoinen on ollut poikkeuksellisen terve (kop kop). Nyt tuli jälleen todettua, että kyllä julkinen puolikin toimii hyvin varsinkin silloin, kun on näin pienestä lapsesta kyse. Se toki hieman harmitti, että jouduimme antamaan kuopukselle ensimmäisen antibioottikuurin jo nyt. Esikoinen ei ole nimittäin vielä tähän ikään mennessä syönyt yhtään lääkekuuria. Sormi lähti kuitenkin nopeasti paranemaan eikä vauvan vatsakaan mennyt pahemmin sekaisin antibiooteista, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

12.11.
Sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Tyttö oli askarrellut päiväkodissa kortin ja leiponut pikkuleipiä isälle. Salaisuutta ei millään meinattu malttaa pitää sunnuntaihin asti, joten pikkuleivät eivät tulleet varsinaisena yllätyksenä, mutta kortin sisältö sentään säilyi salassa. Kortti ja keksit vietiin aamulla sänkyyn asianmukaisin menoin, eli epävireisen laulun saattelemana. Esikoinen oli liikuttavan innoissaan tekemästään lahjasta ja korttia tavattiinkin yhdessä isän kanssa pitkään ja hartaasti ennen kuin maltettiin siirtyä aamiaispöytään. Oli muuten hauska huomata, kuinka tytöstä oli jo oikeasti apua aamupalan valmistelussa. Hän leikkasi vihanneksia, kattoi pöydän ja auttoi muutenkin ruokien esillelaitossa. Niin se aika menee, kohta niitä on kaksi hääräämässä keittiössä äidin apulaisena. Pienempikin muuten on tuolla sängyssä, mutta hän maastoutuu aika onnistuneesti kortin ja miehen käsivarren taakse. Päivän aikana kävimme myös miehen vanhempien luona sekä illemmalla ravintolassa syömässä isäni ja osan sisarusteni kanssa. Kakunkin tein, miehen maun mukaan raikkaan juustokakun. Oikein mukava ja rento isänpäivä siis.

27. marraskuuta 2017

Viikkokatsaus nro 44

30.10.
Maanantaifiilis? Eipä oikeastaan, vaan viikko alkoi hyvinkin rennosti vauvan kanssa kotona köllötellessä. Esikoisella oli lokakuun päiväkotipäiviä vielä pari kappaletta käyttämättä, joten hän oli tällä viikolla poikkeuksellisesti myös maanantain ja tiistain päikyssä. Nämä päivät vauvan kanssa kahdestaan ovat kyllä lähes luvattoman leppoisia, melkein tulee huono omatunto.

31.10.
Tiistaina postiluukusta kolahti joulunajan ensimmäinen lelulehti. Vielä viime vuonna tyttö ei näistä erityisemmin perustanut, mutta nyt lehden idea aukesi heti. "Mä haluan ton ja ton ja ton...", osoiteltiin leluja lehden sivuilta toiveita esittäen. Joulupukille emme ole vielä kirjoittaneet, mutta siitä ei ainakaan tarvitse huolehtia, etteikö lahjatoiveita olisi enemmän kuin riittävästi. Tavallaan hurjaa, että jo lokakuussa aletaan miettiä joulua, ja nimenomaan lahjojen kautta. En mitenkään vastusta joulun kaupallista puolta, koska lahjojen antaminen ja saaminen on itsestänikin kivaa, mutta silti tavaran määrä vähän hirvittää. Eikä niinkään mistään ylevästä "maapallo hukkuu muoviin" -henkisestä eettis-ekologisesta syystä, vaan ihan vaan siksi, etten tiedä mihin kaikki tavarat saadaan tässä huushollissa mahtumaan. Jälleen kerran tulee tätä rakeista kännykkäkuvaa katsoessani mieleen, että pitäisiköhän sitä hankkia itselleen joululahjaksi uusi puhelin paremmalla kameralla. Toisaalta tätä projektia ei ole enää pitkään jäljellä, joten ehkä nyt on vähän myöhäistä.

1.11.
Keskiviikko oli esikoisen ainoa kotipäivä tällä viikolla. Tyttö on viime aikoina innostunut kovasti piirtelystä ja askartelusta, tällä kertaa taidetta syntyi sormiväreillä. En ole vieläkään ratkaissut sitä, miten ja minne nämä kaikki lapsen taiteilut pitäisi säilöä. Tällä hetkellä meillä on työhuoneessa yksi iso kasa pääasiassa päiväkodissa tehtyjä piirustuksia ja maalauksia, mutta tätä tahtia niitä tulee sen verran reilusti lisää, ettei kaikkea voi mitenkään säilyttää. Osan olenkin vaivihkaa ujuttanut suoraan paperinkeräykseen, esimerkiksi värityskuvia en ole säästänyt. Silti taiteiluja on kertynyt melkoinen määrä ja uusia tulee lähes päivittäin. Jostain luin vinkin, että taiteilut voisi kuvata ja tallentaa sähköiseen arkistoon, mutta joitain teoksia olisi kiva jättää ihan paperiversionakin talteen. En tosin tiedä, tekeekö lapsi niillä koskaan mitään, todennäköisesti ei.

2.11.
Olen aina ollut veristen dekkarien ystävä, mutta esikoisen syntymä teki jännärien lukemisesta haastavaa. Ahdistuin helposti raaoista juonenkäänteistä ja kaipasin jotain kevyempää luettavaa. Pidin siis jonkin aikaa taukoa tästä genrestä, mutta nyt olen taas päässyt uudelleen dekkarien makuun. Tartuinkin innokkaasti Camilla Läckbergin uusimpaan kirjaan saadessani sen lainaan, sillä olen pitänyt Fjällbacka-sarjan aiemmistakin osista. Eipä tuon lukemiseen montaa päivää mennyt, sen verran taattua Läckberg-laatua kirja oli. Erityisesti pidän näissä siitä, että samassa kirjassa kuljetetaan kahta erillistä tarinaa kahdessa eri ajassa ja viimeistään lopussa selviää, miten tarinat linkittyvät toisiinsa. Tässä kirjassa liikuttiin poikkeuksellisesti kolmessa eri aikakaudessa, mikä lisäsi mielenkiintoa. Usein nuo vanhempaan aikaan sijoittuvat tarinanpätkät ovat jopa kiinnostavampia kuin varsinainen kertomus. Onneksi tuo pikkuinen ei tiennyt millaista iltasatua äiti siinä vieressä lukee, raukka olisi muuten saanut varmasti traumoja.

3.11.
Perjantaina poikkesin työporukan kanssa lounaalla Pispalan Pulterissa. Lähes koko pöytäseurueemme tilasi Superpihvin, minä muiden mukana. Aikamoinen suonet tukkoon -pläjäys se sitten olikin, huh hei! Possupihvin kanssa tarjottiin siis sekä maustevoita että kermakastiketta ja vielä bataattiranskikset päälle. No, itsepähän valitsin annokseni. Työkavereita oli kiva nähdä, mutta Pulteriin ei ole mikään kiire uudelleen syömään, ei ainakaan tuota nimenomaista annosta.

4.11.
Lauantaina meillä kävi pariinkin otteeseen vieraita. Ystäväperhe piipahti päivällä ja miehen veli perheineen illalla. Lapset muovailivat tytön uusilla silkkimassoilla ja jossain vaiheessa tyttö tuli kysymään, saako massoja "laittaa mihin vaan". Ymmärsin kysymyksen jotenkin väärin ja luulin tytön tarkoittavan, saako eri värejä sekoittaa keskenään, johon annoin luvan. Mennessäni käymään lastenhuoneessa tajusin paremmin mitä tarkoitettiin, sillä vaatekaapin ovet oli koristeltu silkkimassateoksilla. Onneksi nämä oli liimattu oviin eikä esimerkiksi tapettiseinään. Silkkimassa on kyllä tavalliseen muovailuvahaan verrattuna muutenkin huomattavasti vähemmän sotkevaa, eli ehkä tapettikin olisi selvinnyt vaurioitta. En ole kuitenkaan halukas sitä testaamaan, toivottavasti ei lapsikaan.

5.11.
Sunnuntaina saimme lisää vieraita, tällä kertaa toisen ystäväperheen sekä osan lapsuudenperhettäni. Esikoisella oli siis onnenpäivät, kun seuraa ja touhua riitti koko viikonlopuksi. Meillähän jokainen aamu alkaa kysymyksellä "Tuleeko meille tänään ketään vieraita?" ja jos vastaus on kieltävä, sitä seuraa yleensä kysymys "Entä mennäänkö me jonnekin kylään?". Tuo lapsi on ollut mahdoton kyläluuta ihan pienestä pitäen, saa nähdä tuleeko pikkusiskosta samanmoinen. Tässä esitellään tädille Prinsessa-lehdestä kaikkia ihkuja juttuja, joita täti toki kuuntelee kärsivällisesti ja kiinnostuneena. Itselläni ei enää ihan samalla tavalla riitä mielenkiinto, kun samaa lehteä on luettu jo monta päivää putkeen...

19. marraskuuta 2017

Viikkokatsaus nro 43

23.10.
Maanantaina mies palasi töihin ja meillä tytöillä alkoi uudenlainen arki. Pehmeän laskun periaatteella mies ehdotti yhteistä lounasta keskustassa, joten me sitten bussittelimme isolle kirkolle täältä onnellisten ihmisten lähiöstä. Yllätin itsenikin, kun ehdimme siihen bussiin mihin oli aikomus. Huikeaa suorittamista näin ensikertalaiselta - liikkeellelähtö kahden lapsen kanssa siis. Kävimme tovin leikkimässä Pikku Kakkosen puistossa ennen kuin mies kurvasi paikalle ja suuntasimme syömään. Itse olin aikeissa mennä testaamaan uutta Puistoa kun kerran nurkilla olimme, mutta päädyimmekin lopulta Vehmaisiin Kahvila Kristalliin. Yritystä pyörittää nuoruudenaikainen ystäväni ja Kristalli on paitsi lounaspaikka, myös pitopalvelu. Meillä oli esikoisen ristiäisissä ruuat Kristallista ja samaa olimme suunnitelleet tälläkin kertaa. Onneksi heidän kalenteristaan löytyi pikkujoulukiireistä huolimatta vapaa ajankohta, niin pääsemme pikkusiskonkin ristiäisissä valmiiseen pöytään. Yleensä tykkään leipoa ja kokata juhliin kaiken itse, mutta pienen vauvan kanssa siinä on oma haasteensa. Mielelläni siis ulkoistan tämän puolen, varsinkin kun pian on jo joulu ja esikoisen synttäritkin tulossa. Silloin saan varmasti taas häärätä sydämeni kyllyydestä keittiössä.

24.10.
Tiistaina esikoinen halusi heti aamupalan jälkeen pelata. Muumi-muistipeli on meillä tällä hetkellä kovimmassa huudossa, mutta myös Myyrä-palapelit ja Frozen-lotto olivat mieluisia. Siinä vaiheessa kun tyttö toi pelikortit pöytään piti vähän käyttää mielikuvitusta, mutta lopulta keksin mitä kolmevuotiaan kanssa voi pelata korteilla. Muistatteko Speden Speleistä sen "punainen vai musta" -arvuuttelun? Se oli sopivan simppeli pienen lapsen kanssa pelaamiseen ja yllätyksekseni tyttö innostui siitä todella. Parin kierroksen jälkeen alkoi itseä jo vähän puuduttaa, mutta tokihan peliä piti jatkaa vielä tovi. Tuon pelipinon kahlaamisen jälkeen katsoin kelloa ja totesin, että aikaa on mennyt vajaa tunti. Hmmm, milläs tämä loppupäivä saadaan kulumaan...? Täytyy myöntää, että olen vähän huono (lue: laiska) leikkimään lasten kanssa, kun taas tuo kolmevuotias kaipaa melkoisen paljon tekemistä ja virikettä. Tässä valossa tuntuu toistaiseksi hyvältä ratkaisulta, että esikoinen jatkaa osa-aikaisesti päiväkodissa. Tosin niinä aamuina, kun pitää herätä itse viemään lapsi päikkyyn, saatan olla eri mieltä asiasta...

25.10.
Emme ole koskaan erityisemmin viettäneet Halloweenia, mutta ehkäpä Karmivan Karnevaalin innoittamana tyttö pyysi isältään kaupassa kurpitsaa. Sellaisen hän myös sai, ja minä pääsin sitten kaiverruspuuhiin. Ensikertalaiseksi olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, mutta sen kyllä opin, ettei kurpitsaa kannata kaivertaa kovin montaa päivää etukäteen. Muutaman päivän päästä tästä kurpitsalyhty oli niin nahistunut ja kurttuinen, että se päätyi roskiin jo ennen pyhäinpäivää.

26.10.
Aina välillä harmittelen sitä, ettei mies ole innostunut valokuvaamisesta, ainakaan oma-aloitteisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meillä on paljon kuvia lapsista sekä jonkin verran myös miehestä lasten kanssa, mutta itse puutun useimmista perhekuvistamme. Varsinkin niitä sellaisia tavallisia arjen tilanteita olisi kiva saada tallennettua välillä niin, että minäkin olisin niissä mukana. Torstai-iltana istuin sohvalla molemmat tytöt kainalossani katselemassa telkkaria. Pienempi tuhisi rintaani vasten ja isompi höpötti mainioita juttujaan. Yhtäkkiä minut valtasi niin suuri onnentunne, että halusin ikuistaa tuon hetken. Niinpä pyysin miehen ottamaan kuvan, tai oikeammin kuvia. Koska jos mies on jotain valokuvaamisesta oppinut niin sen, että kuvia pitää ottaa monta. Valtaosa niistä on kuitenkin sellaisia, joissa olen omasta mielestäni epäonnistunut. Todellisuudessa näytän varmaan ihan omalta itseltäni, mutta minkäs sille mahtaa kun on niin kriittinen itseään kohtaan. Tässä kuvassa on kuitenkin tallennettuna juuri se tunne, joka minulla oli sisälläni kuvaa otettaessa. Silloin ei ole merkitystä, näkyykö kuvassa kaksoisleuka tai eriparisilmät, vaan näen ainoastaan onnellisen äidin rakkaiden lastensa kanssa.

27.10.
Perjantaina ensimmäinen arkiviikko oli paketissa ja päätimme sen kunniaksi lähteä Valoviikkojen avajaisiin sekä perjantaipäivälliselle. Ajattelimme ottaa uuden yrityksen Puiston kanssa, kun emme maanantaina menneetkään sinne. Aikataulumme eivät kuitenkaan ihan menneet kohdalleen lähdön viivästyessä. Koska itselläni oli kiljuva nälkä, käännyimme Puiston jonosta pois kesken kaiken ja menimme hakemaan pikaista vatsan täytettä niinkin glamourista paikasta kuin Burger King. Ehdimme sentään nähdä avajaisilotulituksen, joka olikin varsin näyttävä. Ihme ja kumma vauva ei reagoinut paukkeeseen mitenkään, vaan veteli tyytyväisenä sikeitä vaunussaan, vaikka ympärillä räjähteli ja rätisi toden teolla. Esikoinen sen sijaan hieman pelkää ilotulituksia, mutta isän sylissä oli turvallista katsella raketteja. Kuvassa ilotulitus ei aivan pääse oikeuksiinsa, mutta syytän jälleen puhelimeni huonoa kameraa. Kuvaajan taidoissahan ei ole kerrassaan mitään vikaa.

28.10.
Lauantaina meidät oli kutsuttu 35-vuotisbileisiin. Samalla saimme myös yövieraita, kun ystäväperheemme Jyväskylästä tuli juhliin sekä tietysti samalla katsomaan vauvaa. Isommat lapset jäivät äitini hoiviin meille kotiin ja me aikuiset sekä vauva lähdimme pippaloihin. Koska pienin vieras oli hyvin rauhallinen ja nukkui valtaosan illasta, viihdyimme kemuissa lopulta yömyöhään. Illan hauskuutus oli Psykiatri-niminen seurapeli. Peliin toi oman lisämausteensa se, että osa vieraista oli nauttinut juhlajuomaa jo sen verran, etteivät olleet ihan skarpeimmillaan, mistä taas seurasi hupaisia hetkiä. Täytyy tosin myöntää, etten olisi selväpäisyydestäni huolimatta itse välttämättä hoksannut pelin ideaa, jos olisin päätynyt Psykiatrin paikalle arvuuttelemaan. Juhlissa oli muuten todella upea kakku, joka ei vain ollut esillä vielä kuvanottovaiheessa. Päivänsankari Katjan blogista löytyy kuvia kakusta ja juhlatunnelmista. 

29.10.
Sunnuntai alkoi melko väsyneissä merkeissä, sillä juhlista kotiuduttuamme jatkoimme seurustelua aamuneljään asti. Tosi fiksua, kun univelkaa kertyy nyt muutenkin, mutta kun harvoin nähdään niin juttua riittää. Iltapäivällä kävimme siskoni esikoisen synttärijuhlissa ja kun viikonlopun toisetkin kemut oli juhlittu, kutsui sohva nimeäni vahvasti. Sunnuntai-iltojen ilo on ollut Tähdet, tähdet -sarja, jossa artistit esittävät viikoittain vaihtuvan genren mukaisia kappaleita. Tänä vuonna mukana ei ole läheskään niin isoja nimiä kuin mitä esim. Vain elämää -ohjelmassa oli, mutta todella lahjakkaita ja monipuolisia tyyppejä kyllä. Vaikkapa Elias Kaskinen, Mikael Saari ja Nelli Matula ovat olleet isolle yleisölle melko tuntemattomia, mutta he ovat ohjelmassa näyttäneet kykynsä ja pääsevät toivottavasti jatkossa esittämään musiikkiaan laajemminkin. Ohjelmassa on myös viihdyttävä tuomaristo, kun suorasanainen Maria Veitola, sympaattinen Juhani Merimaa ja vaihtuva genreguru (mm. Tiina Lymi ja Maija Vilkkumaa) ovat antaneet värikästä palautetta esityksistä. Elias Kaskisen  elokuvamusiikkiviikolla esittämä Leijonakuningas-spektaakkeli oli jotain niin älyvapaata ja samalla huikeaa, että nauroin ihan kyyneleet silmissä. Vielä on muutama jakso jäljellä, kannattaa katsoa!

16. marraskuuta 2017

Viikkokatsaus nro 42

16.10.
Vauvan syntymän myötä meillä on käynyt paljon vieraita ja olemme saaneet myös ihania muistamisia. Nämä kukat saimme itse asiassa jo edellisellä viikolla Interflora-lähetyksenä työpaikaltani, mutta innostuin kuvailemaan niitä maanantaina, sillä kukkakimppu oli mielestäni vain niin kertakaikkisen kaunis. Kimppu oli tilattu Lamminpään Kukasta, mikä on ehdottomasti yksi tämän seudun parhaista kukkakaupoista. Sieltä hankitut kukat ovat olleet aina kauniita ja hintatasokin on kohtuullinen. Tämän kimpun innoittamana päädyinkin tilaamaan meille ristiäisiin kukat kyseisestä liikkeestä. Halusin niihin vanhan roosan ja liilan sävyjä sekä tuota eukalyptuksen oksaa, jota tässäkin kimpussa on. Saamme varmasti hienot kukat juhliin! Olisi ihanaa jos kotona olisi aina tuoreita kukkia, mutta ihan niin usein niitä ei tule hankittua. Kukkahulluuteni taitaa olla lapsuudenkodin perua, sillä yhdessä vaiheessa äitini osti aina perjantaisin viikonlopun kunniaksi leikkokukkakimpun olohuoneen ruokapöydälle. Pitäisiköhän jatkaa samaa perinnettä?

17.10.
Tiistaina kävimme newborn-kuvauksessa Lotta Polvianderilla, jolla kävimme jo aiemmin syksyllä odotusajan perhekuvauksessa. Tälläkin kertaa otimme myös perhekuvia sekä lisäksi sisaruskuvia lapsista. Haastekerrointa siis riitti, varsinkin kun vauva ei nukkunutkaan sikeästi koko kuvausaikaa kuten olin olettanut. Kuvaussessioon sisältyi niin kakkavaipan vaihtoa, pissavahinko kuin pari imetystäkin, mutta kaikesta säätämisestä huolimatta lopputulos palkitsi ja saimme ihania muistoja. Instagramin puolelta (@maija_ii) löytyy muuten yksi hempeä maistiainen kuvauksen lopputuloksesta. Ehkä jossain välissä jaan vielä muutaman kuvan lisää täällä blogin puolella. Lotta on kyllä taitava, voin suositella häntä mikäli kaipaat rentoa ja lämminhenkistä kuvaajaa ikuistamaan tärkeitä hetkiä.

18.10.
Keskiviikkona saapui edellisviikolla Hullareilta hankkimamme pesutorni. Tai niin me luulimme, mutta kuljetusliike toikin vain yhden paketin. Onneksi ensimmäisessä lähetyksessä tuli pesukone eikä kuivuri, sillä olimme jo sopineet vanhan pesukoneen noudon tälle samalle päivälle. Pelkällä kuivausrummulla ei olisi pitkälle pötkitty... Uusi pesukone pääsi heti testiin ja onhan se nyt hieno. Kyllä kelpaa kotiäidin pyykätä!

19.10.
Torstaina meillä kävi kaksi ystäväperhettä kylässä. Tältä näyttää lastenhuone sen jälkeen, kun kolme kolmevuotiasta on pitänyt vähän lukupiiriä keskenään, heh. Meillä on lastenkirjat kieltämättä vähän hankalasti säilössä sullottuna kaappiin, eikä niitä pääse katselemaan sieltä kovin helposti. Ellei sitten pura kirjapinoja ulos kaapista, kuten lapset nyt tekivät. Pitäisi keksiä joku toimivampi säilytysratkaisu, mutta esikoisen huoneeseen ei nykyisten huonekalujen lisäksi mahdu enää mitenkään kirjahyllyä. Huoneen järjestys menee uusiksi viimeistään siinä vaiheessa kun pikkusiskon pinnasänky siirtyy sinne, mutta siihen menee vielä sen verran aikaa, että joku väliaikaisratkaisu voisi olla järkevä kehitellä. Hyviä ideoita lastenhuoneen kirjojen säilytykseen?

20.10.
Perjantaina olimme Särkänniemen Karmivassa Karnevaalissa, joka järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa. Halloween-henkinen tapahtuma oli mielestämme todella onnistunut ja sen toteutukseen oli panostettu kunnolla. Karmiva Karnevaali sopi kaikenikäisille, sillä pikkulasten alueella teema näkyi kesymmin hämähäkinseitteinä ja kummituskoristeina, kun taas yli 15-vuotiaille suunnatulla Zombie Zonella haahuili kammottavia eläviä kuolleita, jotka olivat oikeasti vähän pelottavia. Huvipuistossa oli ihan oma tunnelmansa varsinkin iltahämärissä, jolloin alueella oleva valaistus pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Tapahtuma järjestetään myös ensi syksynä ja aiomme osallistua silloinkin, sen verran hauska elämys tuo oli. Hyvä Särkänniemi, hienoa että puistoa hyödynnetään monipuolisesti muulloinkin kuin kesäkaudella! Seuraavaksi suuntaammekin alueelle Koiramäen Jouluun, siitä lisää myöhemmin.

21.10.
Lauantaina pikkusisko pääsi ensimmäistä kertaa vierailulle mummulaan, jossa oli syysloman vuoksi paikalla myös kaikki miehen sisarukset perheineen. Vietimme mukavan päivän yhdessä ja serkut touhusivat innoissaan porukalla. Illalla (lähes) koko sakki kerääntyi television ääreen katsomaan Gladiaattoreita. Enpä olisi uskonut sen olevan ohjelma, joka yhdistää näin hyvin eri-ikäisiä ihmisiä. Aikuisilla Gladiaattoreihin liittyy jonkinasteinen nostalgia-aspektikin, mutta myös lapset ovat tästä tosi fiiliksissä. Ai että, tätä se televisioviihde parhaimmillaan on: sukupolvia yhdistävä kokemus, joka tarjoaa suuria tunteita, naurua ja joskus itkuakin. Gladiaattorien tapauksessa ei ehkä tuota jälkimmäistä, mutta hauskoja hetkiä ja jännitystä kylläkin. Kuva on muuten onnettoman rakeinen ja suttuinen, kiitos surkean kännykkäkameran. Melkein tekisi mieli hankkia äitiysvapaan ajaksi uusi puhelin ihan vaan paremman kameran takia.

22.10.
Sunnuntai oli viimeinen päivä miehen isyysvapaata. Pikkuhiljaa alkoi siis olla aika astua vauvakuplasta ulos ja aloittaa uudenlainen arki. Kuluneet kaksi viikkoa olivat niin ihania, etten olisi halunnut miehen vielä palaavan töihin, pelkästään jo sen takia ettei kukaan ole sitten enää passaamassa minua. Toisaalta olin ihan luottavaisin mielin sen suhteen, että pärjäämme tyttöjen kanssa päivät kolmistaankin. Enpä olisi esikoisen syntymän jälkeen uskonut, että olo voisi heti synnytyksen jälkeen olla niin seesteisen onnellinen kuin mitä se nyt on ollut. Odotusaikana vähän jännitin, iskeekö synnytyksen jälkeen samanlainen stressiahdistus kuin ensimmäisellä kerralla, mutta onneksi ei. Tällä toisella kertaa olen osannut ottaa rennommin ja vain nauttia vauvasta. Kokonaan eroon huolehtimisesta ei toki pääse, mikä lienee ihan luonnollista, mutta nyt huoli on ollut helpommin hallittavissa. Enimmäkseen olen kuitenkin keskittynyt tuijottelemaan tätä suloisuutta vaaleanpunaiset lasit silmilläni, koska onhan hän nyt vain niin I-H-A-N-A.

8. marraskuuta 2017

Viikkokatsaus nro 41

9.10.
Maanantaiaamuna heräsin ihmeen levänneenä, vaikka sängyssämme olikin nukkunut osan yöstä peräti neljä henkeä. Mies oli jossain vaiheessa yötä luovuttanut ja siirtynyt lattialle patjalle nukkumaan. Itseäni ahtaus ei haitannut, sillä olin vain niin tyytyväinen että sain ylipäänsä nukuttua, koska sairaalassa unet jäivät hyvin vähäisiksi. Lepo ja rentoutuminen oman kodin turvassa sai aikaan myös sen, että maitoakin alkoi tulla yöllä, joten lähdimme hyvillä mielin käymään aamulla kätilöpolilla. Siellä vauvalle tehtiin siis rutiinitarkastus, sillä hän kotiutui alle kahden vuorokauden iässä. Koska omakin vointini oli olosuhteisiin nähden erittäin hyvä, menimme samalla reissulla myös hoitamaan asioita ja Prismaan ruokaostoksille. Ihan en olisi kyennyt samaan kaksi päivää esikoisen syntymän jälkeen, hyvä kun pystyin istumaan silloin. Ehdottomasti parempi näin.

10.10.
Tiistaina mies kävi hakemassa virallisen vapautuksen kertausharjoituksista, tähän asti hän oli ollut sieltä vain vapailla. Illemmalla meille oli tulossa vieraita, mutta sitä odotellessa mies sai onneksi esikoisen nukahtamaan sohvalle päiväunille. Yleensä hän ei enää nuku päiväunia, mutta nyt flunssa ja viime päivien tapahtumien aiheuttama jännitys vei veronsa. Vauvaa ei sen sijaan tarvinnut maanitella nukkumaan, hän kun veteli sikeitä tuonakin päivänä lähes kellon ympäri heräten vain välillä syömään.

11.10.
Keskiviikkona saimme jälleen vieraita, tällä kertaa siskoni perhe tuli katsomaan vauvaa. Siskontyttö oli saanut hienon Anna-puvun, joten pitihän serkusten sitten heti leikkiä Frozenia. Vauvalle ei nyt tähön hätään löytynyt teemaan sopivaa asua kuvaa varten, mutta jos olisi vähän käyttänyt mielikuvitusta, niin olisi hänestä saanut ehkä Olofin puettua. Kuinkahan kuopus mahtaa aikanaan päästä isompien leikkeihin mukaan, vai onko hän se reppana joka kovasti yrittää juosta muiden perässä, mutta jää aina jälkeen? No, onneksi hänelle löytyy myös samaa vuosikertaa olevaa serkkuseuraa, ettei tarvitse aina ihan hännänhuippuna olla. Ai niin, tämä päivä oli myös vauvan laskettu aika, mutta neiti ehti tosiaan ottaa muutaman päivän varaslähtöä. Ihan vaan iskän takia, ettei hänen tarvinnut palella sateessa siellä kertausharjoituksissa.

12.10.
Torstaina esikoinen oli muutaman tunnin päiväkodissa ja kävi myös harrastuksessaan lastentanssissa. Vähän mietimme, onko ihan älytöntä viedä lasta päikkyyn kun me molemmat vanhemmat olemme poikkeuksellisesti kotona, mutta koska tyttö oli niin innoissaan menossa leikkimään kaverien kanssa, päätimme pitää tästä rutiinista kiinni. Illalla leikit jatkuivat kotona uudenuutukaisilla isosiskolegoilla. Esikoinen sai siis valita itselleen kaupasta minkä tahansa lelun isosiskoksi tulemisen kunniaksi ja hän päätyi tähän Disney-aiheiseen Duplo-pakettiin. Työnjakomme meni niin, että minä luin ohjeita ja tyttö sitten etsi oikeat palikat ja teki varsinaisen rakennustyön. Olen yleisesti ottaen huono leikkimään lasten kanssa, mutta tämäntyyppinen toiminta sopii minullekin hyvin kun on ohjeet mitä noudattaa eikä tarvitse käyttää luovuutta, heh.

13.10.
Myös perjantaina esikoisella oli päikkypäivä, joten me lähdimme miehen ja vauvan kanssa kaupungille asioille. Lounaan hoidimme Ainoyan sushibuffetissa (lohta, vihdoinkin!) ja pyörähdimme myös Hulluilla Päivillä. Samalla tuli testattua ensimmäistä kertaa uusia vaunuja, tai oikeammin uutta vaunukoppaa. Esikoisen vaunut olivat valitettavasti menneet huolimattoman säilytyksen takia homeeseen, joten jotain piti keksiä, mutta en raaskinut sijoittaa ihan uusiin vaunuihin. Onneksi hoksasin tarkistaa, saako meille alunperin matkarattaisiksi hommattuihin Baby Joggereihin vaunukoppaa. Saihan niihin, ja satuin vielä Torista löytämään käytettynä sopivan. Tässä tuli kyllä aika iso säästö! Hulluilla Päivillä emme sen sijaan selvinneet ilman rahanmenoa, sillä hankimme vihdoin pitkän aikaa puheissa olleen kuivausrummun. Pyykin määrä kun ei tässä taloudessa ole vähenemässä lähivuosina. Ostimme samaan syssyyn myös uuden pesukoneen, niin saimme samaa paria olevat laitteet. Tätä voi perustella käytännön seikoilla, mutta myönnän rehellisesti että myös esteettisellä puolella oli merkitystä. No, olihan se vanha pesukone jo melkein viisitoista vuotta vanhakin, eli olisi varmaan hajonnut kohta joka tapauksessa.

14.10.
Lauantaiaamuna veljeni mainosti WhatsAppissa kokeilleensa heidän uuden kotinsa leivinuunia ja haudutelleensa yön yli padallisen possua. Me tartuimme heti tilaisuuteen ja kutsuimme itsemme päivälliselle, niin pääsimme samalla myös katsomaan miten veljeni perhe on asettunut taloksi uuteen kotiin. Tai no veljen puolisolle koti ei ole uusi vaan vanha, sillä kyseessä on hänen lapsuudenkotinsa, mutta joka tapauksessa. Ruoka maistui ja pihasaunakin lämpesi, joten lopulta lähdimme vasta iltamyöhällä ajelemaan kotiin. Esikoinen ehti nukahtaa matkalla autoon ja siirtymä autosta omaan sänkyyn ei sujunut ihan smoothisti. Mies pääsi ensimmäistä kertaa todistamaan kolmevuotiaan rehellistä paskahalvausta, sellaista jossa huudetaan ja karjutaan selkä kaarella eikä mikään puhe mene perille. Itse olin saanut kokea yhden vastaavan kohtauksen aiemmin, jolloin yritin väkisin pukea rimpuilevaa ja sätkivää lasta ison raskausmahan kanssa. Huh mitä hommaa! Tuossa kyllä todella testataan vanhemmuustaidot, kun pitää yrittää saada tilanne laukeamaan menettämättä itse malttia. Onneksi olemme päässeet näin vähällä, pahemman uhmailijan kanssa näitä kohtauksia voisi ilmeisesti tulla päivittäin.

15.10.
Sunnuntaina lähdimme siskoni ja hänen tyttönsä kanssa pizzalle siskon perheen miesväen lähdettyä syyslomareissulle. Tämä oli muuten jo kolmas kerta kun vauva oli ravintolassa ensimmäisen elinviikkonsa aikana. Esikoisen kohdalla en tainnut olla vielä poistunut kertaakaan neljän seinän sisältä tässä vaiheessa. Napolin pizzat jakavat vähän mielipiteitä, osan mielestä ne ovat parhaita ja osan mielestä karmeita verrattuna vaikkapa Sitkoon tai Luca'siin. Itselleni Napoli on se alkuperäinen pizzeria, sillä olemme käyneet täällä perheemme kanssa lapsesta asti jo silloin, kun pizzerian nimi oli vielä Nr. 1 ja ravintoloita oli kaksi, toinen Hämeenkadulla Sokoksen lähellä. Lapsena tilasin aina Vagabondan eli kinkku-katkarapupizzan. Pizzamakuni on vähän laajentunut tuosta, mutta syön edelleen raastepöydästä alkusalaattini samalla tavalla kuin lapsuudesta alkaen olen tehnyt. Annokseen tulee siis pelkkä kaaliraaste, säilykepaprika ja se ihana oranssi kastike, jota joskus ostimme myös ämpärillisen kotiin. Niin nostalgisen herkullista! Välillä Napolin pizzat eivät ole olleet ihan yhtä hyviä kuin lapsena, mutta tällä kertaa oma ranskankermaa, salamia, pekonia ja artisokkaa sisältänyt fantasiapizzani oli todella hyvä. Mies sen sijaan joutui tilaamaan uuden, sillä hänen Quattro Stagioninsa pohja oli jäänyt vähän raa'aksi. Uusi pizza tuli onneksi nopeasti ja mies pääsi yli myös siitä, että Quattrossa täytteet on eritelty sektoreittain. Siinä syy, miksi en itse koskaan tilaa Quattro Stagionia, niin klassikko kuin se onkin.