3. syyskuuta 2017

Viikkokatsaus nro 34

21.8.
Viikko alkoi täydellisellä yllätyksellä, sillä minulle oli järjestetty töissä läksiäiset erään feikkipalaverin varjolla. En ollut todellakaan osannut odottaa mitään tällaista, sillä yllätyksen taustalla oli organisaatio johon en virallisesti kuulu, mutta joiden kanssa olen toki tehnyt tiiviisti töitä viimeiset kaksi vuotta. Tunnettuna itkupillinä liikutuin kovasti tästä kauniista eleestä, joten pidin sitten pienen puheen ääni väristen ja silmiä räpytellen. Vähän noloa, mutta minkäs teet. Sain lahjaksi kukkia, nallen sekä lahjakortin hoitolaan, jossa tehdään mm. äitiysajan hierontaa. Tarjolla ollut voileipäkakkukin oli koristeltu tutilla, kaikkea oli siis mietitty. Olin (ja olen edelleen) ihan otettu saamastani huomiosta, tämä lämmitti mieltä kovasti.

22.8.
Alkuraskaudesta vaivannut väsymys tuntuu osittain palanneen ja olenkin monena iltana nukahtanut sohvalle sellaiseen aikaan, jolloin ei todellakaan kannattaisi nukkua, mikäli haluaa hyvät yöunet. Kun nukkuu iltaseitsemästä yhdeksään, löytää itsensä vielä puolenyön jälkeen pirteänä miettimästä, että pitäisikö sitä laittaa vaikka tiskit. Onneksi sentään tajusin, ettei muu perhe ehkä arvosta keskellä yötä saamaani tarmonpuuskaa ja jätin kotiaskareet sikseen.

23.8.
Keskiviikkona meillä oli varattuna perhekuvaus miljöössä. Olimme ottaneet kuvaajan suosituksesta myöhäisen kuvausajan elokuisen ilta-auringon ja sen luoman kauniin luonnonvalon toivossa. No, taivashan oli aivan pilvessä koko päivän. Kovasti toivoimme pilvipeitteen rakoilevan illalla edes vähän, mutta ei, auringosta ei näkynyt pilkahdustakaan. Vaatteiksi kuvaukseen olin valinnut tytölle ja itselleni hihattomat mekot, joten ei myöskään olisi haitannut, jos lämpötila olisi ollut vähän korkeampi kuin +13 astetta... Mutta minkäs teet, säähän ei voi vaikuttaa ja miljöökuvauksessa on aina oma riskinsä. Mielenkiintoista nähdä onko kuviin saatu loihdittua yhtään valoa, vai ovatko perhepotrettimme yhtä harmaita kuin vallinnut säätila. Pitää vain luottaa siihen, että lettipäämme valaisi hymyllään kuvan kuin kuvan.

24.8.
Keskiviikon iltapesun päätteeksi piti palata vielä kameran kanssa kylpyhuoneeseen, sen verran huvitti tämä näky. Lapsen jonoon järjestämät lelut näyttivät siltä kuin olisivat odottaneet pääsyä Nooan arkkiin. Tunnistan tytön tavassa leikkiä jotain samaa mitä itsessänikin on ollut pienestä pitäen, nimittäin luontaisen taipumuksen symmetriaan ja järjestykseen. Mielestäni lapsi myös siivoaa kolmivuotiaaksi harvinaisen pieteetillä, siis silloin kun sille päälle sattuu. Kerran hän mm. petasi itsenäisesti oman sänkynsäkin laittaessaan huonettaan kuntoon. Kieltämättä vähän hämmästyin, en ollut edes tajunnut että hänen ikäiseltään voisi sellaista odottaa. Jotta nyt ei liian hyvältä kuulostaisi, niin ei hän sentään ole ryhtynyt säännöllisesti sijaamaan vuodettaan aamuisin. Se olisikin aika ihme, sillä emme me vanhemmatkaan totuuden nimissä tee niin.

25.8.
Viikonloppu alkoi yhdellä varmalla syksyn merkillä eli vaatekutsuilla. Me&i-vaatteet eivät kuulu ihan ykkössuosikkeihini, mutta ainahan sitä kuitenkin jotain tulee hankittua kun kutsuille osallistuu. Tällä kertaa tilasin vain tytölle, koska oma pukeutuminen tulee olemaan vielä pitkän aikaa rajoittunutta enkä sen takia viitsi tällä hetkellä sijoittaa uusiin vaatteisiin. Viihdyimme kutsuilla hyvän seuran ja maistuvien tarjottavien vuoksi iltakymmeneen asti ollen jälleen kerran viimeiset vieraat. Näillä kutsuilla viihtyivät muuten myös miehet, sillä vaatteiden hypistelyn sijaan he kävivät lenkillä, saunoivat ja istuivat takapihan terassilla juomassa olutta. Mies totesikin kotimatkalla, että hän voi kyllä uudelleenkin lähteä vaatekutsuille, jos ne ovat aina tällaisia.

26.8.
Lauantaina mies lähti jo aamuvarhain omille menoilleen. Koitin keksiä meille tytön kanssa päiväksi jotain tekemistä ja sopivasti siskoni laittoi viestiä, että heidän neitinsä olisi seuraa vailla. Kävimme siis nappaamassa serkkulikan kyytiin ja suuntasimme HopLopiin, jonne tytöt toivoivat pääsevänsä. Itse en enää sattuneesta syystä päässyt kiipeilemään tai pomppimaan, mutta tytöt jaksoivat leikkiä peräti kuusi tuntia siihen asti kunnes paikka meni kiinni ja oli pakko lähteä. Mieskin liittyi loppuvaiheessa hetkeksi seuraamme sillä seurauksella, että hän sai lievän aivotärähdyksen. Kiipeilytelineitä ei ole ihan mitoitettu aikuiselle miehelle, kumma kyllä.

27.8.
Sunnuntaina kävimme ystäväporukalla brunssilla Cafe Pispalassa. Olemme yrittäneet luoda tästä brunssihommasta ihan säännöllistä tapaa, mutta kummasti edellisestä kerrasta ehti vierähtää taas liian monta kuukautta. Nykyään tuntuu, että jos haluaa tavata ystäviä, pitää kalentereita alkaa synkronoida jo viikkoja, ellei jopa kuukausia aiemmin. Silti koen, että näissä ruuhkavuosissa on tärkeää pitää ystävistä kiinni ja järjestää aikaa vaikka väkisin, ihan jo oman mielenterveyden takia. Cafe Pispalan brunssi ei taaskaan pettänyt, varsinkin kun söin saman annoksen kuin aina aiemminkin. Mitä sitä nyt hyväksi havaittua vaihtamaan. Pitääpä muuten alkaa pian katsella päivää seuraavalle Hot Mamas-brunssille, jospa saisimme sen vielä järjestettyä ennen kuin vauva syntyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti