Viikkokatsaus nro 45

6.11.

Tiedättekö mitä tässä kuvassa on? Se on kuulkaa rakkaudenosoitus. Maanantai oli meillä hiukan nahkea päivä ja otimme esikoisen kanssa vähän yhteenkin. Kotona oli sotkuista, mikä yleensä tuppaa kiristämään pinnaani entisestään. Kun lähdimme tyttöjen kanssa illaksi vaatekutsuille, jäi mies pariksi tunniksi yksin kotiin ennen kuin lähti omiin harrastuksiinsa. Sen sijaan, että hän olisi makaillut sohvalla sen ajan kun sai nauttia tyhjästä kodista (niin minä olisin tehnyt), hän olikin raivannut tiskipöydän. Kyllä kelpasi tulla kutsuilta kotiin tiskikoneen huristessa ja ihastella siistiä keittiötä!

7.11.

Tiistaina meillä oli pikkusiskon 1-kuukautisneuvola. Hirveää vauhtia aika rientää, vastahan se syntyi. Mielenkiinnolla odotin, millaiset lukemat neiti vetää vaa'alla, sen verran posket tuntuvat pyöristyneen. Ja niinhän se oli, että painoa oli tullut melkein kilo neljässä viikossa ja pituuttakin muutama sentti lisää. Hyvin tuntuu siis maito riittävän. Se jaksaa tällä toisellakin kertaa hämmästyttää, että minun kehoni pystyy ruokkimaan toisen ihmisen ja se lapsi todella pärjää pelkällä rintamaidolla. Ihme ainetta! Joskus aiemmin olen muuten kirjoitellut tänne blogiin pitkät pätkät imetyksestä, aika tarkkaan tulikin dokumentoita esikoisen imetystaival. Tällä toisella kertaa imetys lähti sujumaan heti alusta asti helposti enkä ole panikoinut, jos vauva ei ole herännyt syömään vähintään kolmen tunnin välein. Kaikenlaisia vaiheita on varmasti vielä edessä imetyksen(kin) suhteen, mutta ainakin toistaiseksi tämä puoli on sujunut mainiosti.

8.11.

Keskiviikkona kävin ystäväni kanssa lenkillä. Rasti seinään, sillä edellisestä kerrasta on niin kauan aikaa, etten edes muista. En ole liikunta- enkä ulkoilmaihmisiä, mutta fakta on se, että vähitellen olisi vähän pakko opetella tykkäämään liikkumisesta. Kaikenlaiset elintasosairaudet kummittelevat mielessä kun ikää karttuu, joten kai se on vaan otettava itseään niskasta kiinni tämän suhteen. Olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ihan aidosti ja oikeasti nauttivat liikunnasta. Ehkä vielä jonain päivänä minäkin kuulun heihin. Ei vaan, kyllähän se lopulta palkitsee kun saa itsensä hilattua ylös, ulos ja lenkille. Mutta miten se lähteminen onkin vaan niin kertakaikkisen vaikeaa?

9.11.

Torstaitortillat. Tai oikeastaan quesadillat, mutta se ei rimmaa yhtä kivasti. Välissä jauhelihaa, salsaa ja cheddarjuustoraastetta, päällä lempiasiaa eli guacamolea runsaalla korianterilla, sekä ranskankermaa.  Tällainen texmex-aiheinen sapuska uppoaa meillä hyvin koko perheelle, siksi sitä tuleekin tehtyä suht usein. Hyvää oli, kiitos nam.

10.11.

Perjantaina rohkenin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen hetkeksi tuulettumaan ilman vauvaa. MIB järjesti Unelmia kohti -bloggaajaillan, jossa kuvassa komeilevat neljä bloggaajanaista (Sanna Saarikangas, Umppu Koskinen, Maiju Asikainen ja Emmi Nuorgam) jakoivat ajatuksiaan unelmien tavoittelemisesta, oman näköisen uran luomisesta sekä bloggaamisesta. Rennoissa merkeissä järjestetty paneelikeskustelu oli paitsi mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, myös hauska. Vaikka ura-asiat eivät tällä hetkellä olekaan päällimmäisenä mielessä, on aina hyvä pohtia, elääkö sellaista elämää kuin haluaisi ja millaisia unelmia itsellä on. Oli myös kiva kuulla näitä naisia livenä, sillä kaikkien blogeja olen lukenut enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Tilaisuuden jälkeen oli mahdollista jäädä minglailemaan muiden samanhenkisten ihmisten kanssa ja vaikka olenkin tosi huono tutustumaan uusiin ihmisiin, jäin hetkeksi paikalle jutustelemaan. Yllättävän kivuttomasti meni tuo vajaa kolme tuntia, minkä olin pois vauvan luota. Jälleen huomaa, kuinka toisella kerralla osaa ottaa rennommin. Esikoisen kohdalla ensimmäinen erossaolo oli todella vahva kokemus, tuntui suunnilleen siltä kuin joku raaja puuttuisi. Nyt vauvaan ei ole syntynyt ehkä ihan yhtä vahvaa symbioosia, kun huomiota on ollut koko ajan jakamassa myös isompi lapsi. Näin ollen olo ilman vauvaa ei ole yhtä outoa kuin esikoisen syntymän jälkeen oli, mikä on ihan positiivista.

11.11.

Enpä olisi lauantaiaamuna herätessäni arvannut, että illalla olemme lasten päivystyspoliklinikalla TAYS:ssa. Huomasin aamupäivällä, että vauvan sormi punoittaa ja näyttää hieman turvonneelta. Soitin terveyskeskukseen ja kysyin, varaanko ajan seuraavalle viikolle neuvolaan vai pitäisikö tulla näytille. Terveyskeskuksesta pyysivät käymään ja saimmekin päivystysajan vajaan parin tunnin päähän. Yleislääkäri tutki sormen ja vahvisti epäilyni, eli kuopuksella oli kynsivallin tulehdus. Hän halusi konsultoida lastenlääkäriä hoidon suhteen, joten jäimme vielä odottelemaan. Kun menimme uudelleen lääkärin huoneeseen, hän sanoi että lastenlääkäri haluaisi arvioida itse tilanteen paikan päällä. Niinpä sitten lähdimme kohti sairaalaa, jossa olevasta lasten päivystyspolista emme olleet aiemmin edes kuulleet. Meidät otti vastaan aivan mahtava hoitaja, joka oli kyllä niin oikeassa ammatissa ettei tosikaan. Vauva tutkittiin todella tarkkaan ensin hoitajan, sitten lääkäriopiskelijan ja lopulta lastenlääkärin toimesta. Kaikki tehtiin viimeisen päälle tarkasti, otimme jopa syöttöpunnituksen, vaikka vauvan vointi olikin ollut koko ajan hyvä. Hoitaja kehotti valmistautumaan henkisesti siihen, että noin pienellä antibiootti annetaan usein suonensisäisesti ja vauva saatettaisiin ottaa osastolle. Lopulta lastenlääkäri päätyi kuitenkin siihen, että saimme aloittaa suun kautta annettavat antibiootit ja pääsimme kotiin. Olo oli paitsi todella helpottunut, myös kiitollinen siitä kuinka hyvää hoitoa saimme. Vaikka olemme ottaneet molemmille lapsille vakuutukset, emme ole juurikaan käyttäneet yksityisiä lääkäripalveluita, koska esikoinen on ollut poikkeuksellisen terve (kop kop). Nyt tuli jälleen todettua, että kyllä julkinen puolikin toimii hyvin varsinkin silloin, kun on näin pienestä lapsesta kyse. Se toki hieman harmitti, että jouduimme antamaan kuopukselle ensimmäisen antibioottikuurin jo nyt. Esikoinen ei ole nimittäin vielä tähän ikään mennessä syönyt yhtään lääkekuuria. Sormi lähti kuitenkin nopeasti paranemaan eikä vauvan vatsakaan mennyt pahemmin sekaisin antibiooteista, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

12.11.

Sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Tyttö oli askarrellut päiväkodissa kortin ja leiponut pikkuleipiä isälle. Salaisuutta ei millään meinattu malttaa pitää sunnuntaihin asti, joten pikkuleivät eivät tulleet varsinaisena yllätyksenä, mutta kortin sisältö sentään säilyi salassa. Kortti ja keksit vietiin aamulla sänkyyn asianmukaisin menoin, eli epävireisen laulun saattelemana. Esikoinen oli liikuttavan innoissaan tekemästään lahjasta ja korttia tavattiinkin yhdessä isän kanssa pitkään ja hartaasti ennen kuin maltettiin siirtyä aamiaispöytään. Oli muuten hauska huomata, kuinka tytöstä oli jo oikeasti apua aamupalan valmistelussa. Hän leikkasi vihanneksia, kattoi pöydän ja auttoi muutenkin ruokien esillelaitossa. Niin se aika menee, kohta niitä on kaksi hääräämässä keittiössä äidin apulaisena. Pienempikin muuten on tuolla sängyssä, mutta hän maastoutuu aika onnistuneesti kortin ja miehen käsivarren taakse. Päivän aikana kävimme myös miehen vanhempien luona sekä illemmalla ravintolassa syömässä isäni ja osan sisarusteni kanssa. Kakunkin tein, miehen maun mukaan raikkaan juustokakun. Oikein mukava ja rento isänpäivä siis.